Hänen isänsä seisoi ison kadunpuoleisen akkunan ääressä, kädessä tukku papereita, uteliaasti tarkaten pientä kohtausta silmin, jotka varmasti käsittivät yhtä hyvin kuin jos hän olisi omin korvin kuullut joka sanan. Keiju kohtasi hänen katseensa ja teki pienen epätoivoisen eleen Frecklesiin päin. Liikemies vastasi hänelle sanomattoman hellällä katseella, nyökäytti päätänsä ja viittasi papereillaan samaan suuntaan, johon tytärkin oli tahtonut, ja suurinkin pölkkypää olisi voinut lukea hänen huultensa kehoituksen: "Vie hänet sinne!"
Frecklesiä puistatti. Huomatessaan keijun isän hän oli loitonnut tytöstä niin pitkälle kuin yhdellä askeleella pääsi, vetänyt pyörän luoksensa ja temmannut hatun päästään.
Tyttö kääntyi häneen päin voitonriemuisena. Hän oli hyvin kiihtynyt eikä ollut tottunut vastustelemisiin. "Näittekö sitä?" kysyi hän. "Oletteko nyt tyytyväinen? Aiotteko tulla vai pitääkö minun kutsua poliisi teitä taluttamaan?"
Freckles lähti. Muuta ei voinut tehdä. Pyöräänsä taluttaen hän käveli tytön rinnalla pitkin katua. Yhtä mittaa piti keijun vastata iloisiin tervehdyksiin. Hän astui erään ravintolan vierassaliin ikäänkuin olisi sen omistaja. Tarjoilija riensi häntä vastaan.
"Tuolla on tyhjä pöytä akkunan ääressä ja siellä on vilpoisaa. Minä varaan sen teille", mies aikoi mennä asiaa toimittamaan.
"Kiitos, ei tarvitse", sanoi keiju. "Olen pysäyttänyt tämän miehen äkkiarvaamatta, ja hänen on kiire. Pelkään, että jos me asetumme istumaan, aikaa kuluu liika paljon ja perästäpäin hän minua morkkaa."
Hän astui tarjoilupöydän luo, ja pitkä rivi ihmisiä tuijotti heihin julkeuden ja uteliaisuuden ilmein juuri niin kuin Freckles oli aavistanut. Hän vilkaisi keijuun. Nyt hän toki näkisi.
"No totta vie!" tuumi hän itsekseen, "eipä se liikuta häntä lainkaan!"
Tyttö laski päivänvarjon ja hansikkaat kädestään. Hän meni pöydän päähän ja suuntasi silmiensä koko patterin siellä seisoskelevaan mieheen.
"Olkaa hyvä ja antakaa tietä", sanoi tyttö.