"Ei siihen mene enempää kuin yksi minuutti, ja nopeasti polkemalla saatte voittaa sen ajan takaisin. Olkaa niin hyvä. Minä keksin teille jotakin hyvää hiukan korvatakseni sitä, mitä teitte minulle siellä ensi päivänä."
Freckles katsoi kerrassaan kummastuneena keijun ihaniin kasvoihin. Todellako hän sitä tarkoitti? Kulkisiko keiju tuota katua hänen kanssaan, joka oli raajarikko, koditon olento kuluneissa vaatteissa, työaseet vyöllä matkassa, ja nauttisi hänen seurassaan sitä kestitystä, jota tarjosi? Hän ei voinut sitä uskoa, ei keijukaisestakaan. Mutta sittenkään hän ei tekemättä vääryyttä noille puhtaitten suloisten kasvojen avomielisyydelle voinut ajatella, että hän totta tarkoittamatta saattaisi tehdä tarjouksensa. Hän tarkoitti todellakin mitä sanoi, mutta kun tarjous olisi toteutettava ja hän näkisi ystäväinsä hämmästyneet katseet, vihamiestensä ivahymyt — jos hänenlaisellaan muuten oli vihamiehiä! — ja kuulisi uteliasten pilkalliset kuiskutukset, silloin hän älyäisi erehdyksensä ja katuisi. Miehen asia oli harkita näitä seikkoja ja pelastaa hänet oman siunatun yleväsydämisyytensä seurauksista.
"Minun täytyy todellakin lähteä", sanoi Freckles vakavasti, "mutta kiitän teitä ystävällisyydestänne hartaammin kuin koskaan voitte kuvitella. Sitä ajatellen minä koko kotimatkan tyhjennän täysinäisiä maljoja jääkylmine juomineen."
Keijun jalka polkaisi maata. Hänen silmänsä leimahtivat suuttuneesti. "Siinä ei ole mitään järkeä", sanoi hän. "Miltä teistä olisi tuntunut, kun tiesitte, että minä olin palavissani ja janoissani, ja toitte minulle juotavaa, jos minä en olisi siitä huolinut siksi, että… että… niin, Herra ties miksi. Voitte ajaa nopeammin saadaksenne ajan takaisin. Olen jo päättänyt, mitä aion hankkia teille."
Hän astui nuorukaisen sivulle ja pisti rohkeasti kätensä hänen kainaloonsa — oikean käsivarren alle, joka päättyi tyhjään hihaan.
"Tulkaa pois nyt", sanoi hän varmasti. "En tahdo muuta kuulla."
Freckles ei olisi osannut kertoa mitä tunsi, eikä sitä olisi kukaan muukaan osannut. Hänen verensä kohisi ja pää oli pyörällä, mutta hän säilytti malttinsa. Hän kumartui tytön puoleen.
"Älkää tehkö sitä, salokeiju", sanoi hän lempeästi. "Te ette ymmärrä asiaa." Arvoituksellista oli, kuinka Freckles sen ymmärsi. "Niin se on", jatkoi hän. "Jos isänne kohtaisi minut kadulla, minunlaiseni miehen, tässä puvussa ja teidän kanssanne käsitysten, olisi hänellä täysi syy kepittää minua kaikkien nähden enkä minä sormeani nostaisi sitä estääkseni."
Keijun silmät välähtivät. "Jos luulette, että isäni on vihoissaan siitä, että minä teen semmoista, mikä on oikein ja ystävällistä ja tuottaa itselleni iloa, niin olette täydellisesti erehtynyt isäni arvioimisessa, — ja minäpä kysyn häneltä, ja sitten saatte nähdä."
Hän päästi irti Frecklesin käsivarren ja kääntyi rakennuksen ovelle päin. "Niin, katsokaapa vain", huudahti hän.