"En olisi nytkään kursaillut, jos olisin tuntenut isänne ja paremmin ymmärtänyt teitä. Luuletteko todellakin, että Lintunainen aikoo tulla toistamiseen?"
Keiju oli veitikkamaisen näköinen ja vastasi: "Häntä ei kesyttömillä hevosillakaan kiskoisi sieltä pois. Kovalle ottaa viikon päättymisen odotus. En kummastuisi vähintäkään, jos näkisin hänen lähtevän liikkeelle jo nyt."
Freckles ei voinut kestää epätietoisuutta; hänen täytyi siitä päästä.
"Entä te?" kysäisi hän, mutta ei tohtinut nostaa silmiään. "Eivät ne kesyttömät hevoset minuakaan sieltä pidättäisi", nauroi tyttö. "Tulen niin hirvittävän mielelläni, ja ensi kerralla tuon kitarankin mukanani, ja minä soitan ja te laulatte minulle jonkun laulun, josta enimmin pidän, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Freckles, sillä muuta hän ei saanut sanotuksi sillä hetkellä.
"Näyttää hankkivan myrskyä", sanoi tyttö. "Jos riennätte, niin juuri ennätätte pois alta. No, hyvästi!"
9. luku.
LIMBERLOST AHDISTAA ROUVA DUNCANIA, JA FRECKLES EHÄTTÄÄ APUUN.
Freckles oli puolitiessä Limberlostiin, kun astui maahan pyörältä. Hän ei voinut ajaa pitemmälle, kun ei nähnyt tietä. Hän istuutui erään puun juurelle, ja hänen nojatessaan sitä vastaan puistattivat ja ravistivat häntä nyyhkytykset. Jos ihmiset muistuttaisivat hänelle mikä hänen asemansa oli, puhuttelisivat alentuvaisesti tai panisivat merkille hänen kätensä, niin sen hän saattoi kestää, mutta tämä — se varmaankin tappaisi hänet. Hänen kuuma, läikehtivä iiriläisverensä oli syvästi kuohuksissa. Mitä he tarkoittivat? Miksi he niin tekivät? Niinkö he kaikkia kohtelivat? Oliko se sääliä?
Sitä se ei voinut olla, sillä hänen tietääkseen täytyi Lintunaisen ja keijun isän olla selvillä siitä, että hän ei todella ollut McLeanin poika, eikä se kuulunut heihin vähintäkään. Hänen onnettomuudestaan ja köyhyydestään huolimatta he ilmeisesti odottivat hänen tekevän jotakin arvokasta maailmassa. Siitä täytyy tulla hänen lääkkeensä. Hänen täytyy työskennellä kasvatustaan varten. Hänen täytyy lähteä pois. Hänen täytyy keksiä ja toteuttaa se suuri asia, josta keiju puhui. Ensi kertaa hänen ajatuksensa levottomina kääntyivät kaupunkiin ja opintojen aloittamiseen. McLean ja Duncan puhuttelivat häntä "pojuksi", mutta hän oli mies. Hänen täytyi katsoa elämää rohkeasti silmiin ja suorittaa miehen työ. Keiju oli vielä lapsi. Hän ei saanut ottaa keijulta vastaan tuollaista avomielistä kumppanuutta, joka oli hänelle seitsemäs taivas, maallinen rikkaus ja kaikki mitä on olemassa sillä välillä, mutta toiselle ei mitään.