Tuuli yltyi, valon ja pimeän vaihtelut kävivät äkillisemmiksi, ja ukkonen lähestyi ja voimistui joka jyrinällä. Mustatrastaat nousivat parvittain notkosta ja riensivät sisemmäs metsään kovaäänisesti huudellen: "Tshek, tshek!" Harakat järjestivät joukkojaan heimohuudolla: "Trool-ö-hii! trool-ö-hii!" Punasiipiset rastaat viistivät läheltä maata, kutsuen viivästyneitä aviosiippojaan: "O' jo siin'! o' jo siin'!" Isoja pikimustia variksia kerääntyi hänen ympärillensä huutelemaan, ikäänkuin kehoittaen häntä pakenemaan, ennenkuin olisi auttamattomasti liian myöhäistä. Haikara, joka läheisessä hetteessä kalasteli Frecklesin "hoksaaja"-sammakkoa, joutui kinaan myskirotan kanssa ja päästi viiltävän äänen, joka pani Saara Duncanin loikkaamaan metrin verran tietä pitkin eteenpäin. Hän oli niin järkkynyt, ettei jaksanut juosta pitkälle. Hän pysähtyi ja tuijotti kauhistuneena ympärilleen.
Mehiläisiä lentää poksahteli häntä vastaan ja surisi kiukkuisesti, ennenkuin hän sen älysi. Sitten pörinä paisui joka puolella. Nyyhkytys kuin suonenveto puistatti häntä, ja hän hyökkäsi pensaisiin, sieltä taas notkoon, mihin vain vapautuakseen parveilevista mehiläisistä, kyykistellen, hypähdellen, taistellen suoraan henkensä puolesta. Nyt tuntui surina kuuluvan hiukan heikommalta. Hän osui jälleen tielle ja juoksi kaikin voimin muutamia harvoja äkäisiä takaa-ajajia pakoon.
Siinä joka hermonsa jännittäen juostessaan eteenpäin hän äkkiä älysi, että tien poikki hänen edessään kiemurteli iso pyöreä musta esine, jonka selässä oli ruskeita, mittausopillisten kuvioiden näköisiä merkkejä. Hän yritti pysähtyä, mutta äänekkäämpi surina hänen takanaan varoitti, eikä hän tohtinut. Kooten helmansa korkeammalle, hiustensa hulmutessa kasvojen ympärillä ja silmien melkein kuopistaan pullistuessa hän juoksi suoraan sitä kohti. Hänen askeltensa töminä ja mehiläisten surina säikäytti kalkkarokäärmettä, joka pysähtyi keskelle polkua, nosti päätänsä ruohostosta ja kalisteli kysyvästi — kalisteli niin että vaimensi mehiläisten äänet.
Mutta suoraan sitä kohti porhalsi kauhun valtaama nainen, juosten hurjasti ja hillittömästi. Hän loikkasi korkealta sen ylitse ja lensi sitten eteenpäin kuin siivekkäin askelin. Kiemurastaan iskenyt käärme ei osannutkaan häneen, vaan päätyi sen sijaan mehiläisten sekaan. Ne istuivat sen päälle ja ympärille, ja kun käärme nyt älysi joutuneensa pulaan, painautui se ruohistoon ja ponnisteli päästäkseen kololleen, joka oli syvässä pajujen reunustamassa notkelmassa, ja näytti siltä, kuin niittokone olisi tehnyt leveän jäljen.
Raivostuneitten mehiläisten lauma ryntäsi äkäisenä sen jäljestä ja takertui vaivais-orjantappuraan, johon asettui nähdäkseen, olisiko se sovelias paikka. Kerrassaan menehtyneenä vaimo horjui vielä moniaan askeleen eteenpäin, kaatui suulleen polulle, mistä Freckles hänet löysi, ja makasi liikkumatta.
Freckles puuhasi häntä virvoittaakseen. Vihdoin vaimo veti pitkän vavahtelevan henkäyksen ja avasi silmänsä.
Nähdessään hänet kumartuneena ylitsensä Saara Duncan sulki jälleen silmänsä, tarttui sitten häneen kiinni ja kompuroi pystyyn. Freckles auttoi paraansa mukaan, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puoleksi kantaen asteli hänen kanssansa aukeamalle. Säikähtynyt nainen puristausi kiinni häneen ja ponnisti kaikin voimin, mutta silmiänsä hän ei tahtonut avata, ennenkuin lapset kerääntyivät hänen ympärillensä. Ja vaikka hän oli iso vankka skotlantilaisnainen, keikahti hän nyt jälleen kumoon, ja lapset parkuivat.
Mutta nyt Freckles oli jo niin lähellä tupaa, että jaksoi kantaa hänet sisälle ja laskea vuoteelle. Hän lähetti vanhimman pojan telatietä pitkin kiireimmiten noutamaan lähimmän naapurin, ja yhdessä he sitten riisuivat vaimon ja huomasivat, ettei hän ollut saanut mitään vammaa. He pesivät ja sitoivat verta vuotavan ranteen ja saivat hänet lopulta tajuihinsa. Hän nyyhkytti ja vapisi maatessaan. Ensimmäiset järjelliset sanat, jotka hän lausui, olivat: "Freckles, katsoppa sitä ruukkua keittiön pöydällä, ettei hiivani juokse yli."
Kului monta päivää, ennenkuin hän saattoi yksityiskohtaisesti kertoa Duncanille ja Frecklesille, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä hän sittenkään voinut olla itkemättä kuin pieni lapsi. Freckles oli kovin suruissaan ja hoiti häntä yhtä hyvin kuin mikään nainen olisi osannut; sillä välin pitkä Duncan huolissaan kummankin puolesta puuhasi varhain ja myöhään, tukkien tuvassa joka raon ja tarkastaen ympäristössä joka kolkan, minne käärme ehkä saattoi olla kätkeytynyt. Vahtipolulla vietetyn aamun vaikutukset tärisyttivät Saaraa yhä edelleen. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli lähettänyt hakemaan McLeania ja pyytänyt häntä pelastamaan Frecklesin kaikista vastaisista vaaroista tällä kauhun paikalla. Johtaja lähti rämeelle vahvasti päättäneenä tehdä hänelle mieliksi. Mutta Freckles vain nauroi hänelle. "No no, herra McLean! Suotta on minun tähteni kiusaantua hermostuneen naisen pelotteluista!" sanoi hän. "Tiedänhän minä, miltä hänestä on tuntunut, kun itse olen kokenut samaa, mutta se on kaikki ollutta ja mennyttä. Minun suurin kunniani on suorittaa otteluni loppuun rämeen ja kaiken sen kanssa, mitä siinä on tai voi sinne tulla, ja sitten jättää se teille, sir, niinkuin olen teille ja itselleni luvannut. Te ette voi pahoittaa mieltäni kipeämmin kuin ottamalla sen minulta nyt, kun juuri olen päämäärään tulossa. Eihän siihen ole enää kuin kolme neljä viikkoa, ja kun minä olen täällä vaeltanut jo melkein vuoden, niin mitä tuo lisä merkitsee, sir? Teidän ei tarvitse antaa naisten sekaantua asioihin, sillä olen aina kuullut, kuinka siitä on vain kiusaa."
McLean myhäili. "Entä kuinka oli viime puun laita?" sanoi hän.