"Eikö se näytä sievältä?" kuiskasi hän.
"Luuletteko, että taivas on kauniimpi kuin tuo?" kysyi Freckles.
Tyttö nauroi.
"Tahdotteko nauraa vielä makeammin?" kysäisi Freckles.
"Nauru tekee aina hyvää", vastasi keiju. "En pane pahakseni toista annosta sitä lajia. Antakaa tulla!"
"No niin", sanoi Freckles. "Tahdon vain sanoa, että minusta aivan tuntuu siltä kuin itsekin kuuluisin tuonne. Minäkin kulkisin hienoissa vaatteissa ja liikkuisin noilla permannoilla ja pitäisin puoleni parastakin vastaan heistä."
"Mutta millä kohtaa minun pitää nauraa?" kysyi tyttö ikäänkuin pettyneenä.
"Te kysytte, milloin teidän pitää nauraa, ja katsotte sittenkin minua silmiin", kummasteli Freckles.
"Enhän minä voi olla niin hupsu, että nauraisin tuollaiselle ilmeiselle totuudelle", sanoi tyttö. "Jokainen, joka tuntee teidät puoleksikaan niin hyvin kuin minä, tietää että te ette koskaan tee itseänne syypääksi epähienouteen ja että te liikutte kahta vertaa sirommin kuin kuka mies tahansa täällä. Miksi siis ette tuntisi kuuluvanne sinne, missä ihmiset ovat hienoja ja miellyttäviä."
"Sepä kumma!" virkkoi Freckles. "Olettepa te ystävällinen niin ajatellessanne. Mutta kaksin verroin ystävällinen niin sanoessanne."