Uutimet avautuivat, ja muuan nainen tuli heitä kohti. Hänen silkkinsä ja pitsinsä laahasivat pitkin kiilloitettua lattiaa. Valo välkkeet liekkivät hänen kaulallaan ja käsivarsillaan ja panivat jalokivet hohtamaan. Hän hymyili iloisesti, ja vasta kun hän puhui, tuli Freckles täysin käsittäneeksi, että se oli hänen rakastamansa Lintunainen.
Nähdessään hänen hämminkinsä Lintunainen huudahti: "No, Freckles, ettekö tunnekaan minua sotatamineissani?"
"Tunnen kyllä siinä univormussa, jossa taistelette Limberlostin puolesta", vastasi Freckles.
Lintunainen naurahti. Sitten nuorukainen kertoi, mistä syystä oli tullut, ja Lintunainen tuskin saattoi uskoa korviaan. Hän ei voinut varmasti sanoa, milloin tulisi, mutta lupasi saapua niin pian kuin mahdollista, sillä hänen teki kovasti mieli valokuvata tuo uusi ilmiö.
Heidän puhuessansa tyttö ahtoi laatikkoon voileipiä, kakkua, hedelmiä ja kukkia. Hän antoi Frecklesille vielä viimeisen virvoittavan juoman, kiitti häntä yhä uudelleen siitä, että oli tuonut sanan tästä uudesta kuva-aiheesta, ja sitten Freckles lähti ulos pimeään. Hän polki Limberlostiin silmät suunnattuina tähtiin. Pian hän otti hatun päästään, ripusti sen vyöhönsä ja antoi iltatuulen pöyhiä tukkaansa. Koko matkan hän purki ilmoille palasia oratorioista, virsistä, murre- ja neekerilauluista kirjavan vaihtelevassa järjestyksessä. Ainoa, mitä hän tiesi osaavansa, oli laulu. Duncanit kaulivat hänen tulonsa jo kaukaa telatieltä eivätkä voineet korviaan uskoa. Freckles irroitti laatikon vyöltään ja antoi Saara Duncanille ja lapsille kaikki tuliaiset, lukuunottamatta isoa kakunkappaletta, jonka vei makeasta pitävälle Duncanille. Kukkaset hän pisti takaisin laatikkoon ja pani sen kirjojensa väliin. Hän ei sanonut mitään, mutta he ymmärsivät, että niihin ei saanut kajota.
"Ne on Frecklesin kukkia", sanoi muuan pikku skotlantilainen, "mutta", lisäsi hän iloisesti, "namit on meidän".
Freckles hiukan punehtuen otti mukaansa Duncanille aiotun kakun ja läksi suolle. Duncanin pureskellessa hän kertoi yhtä ja toista illasta, vaikka oli vähän vaikea löytää sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja pitkä Duncan oli niin kummissaan, että oli unohtaa herkun.
Sitten Freckles nousi pyöränsä selkään, lähti ajamaan eikä lopettanut, ennenkuin kookkain Plymouth-Rockkukko Duncanin kanakopissa tervehti uutta päivää ja pitkät valojuovat punasivat idän kulmaa. Ajaessaan hän lauloi ja laulaessaan hän jumaloi, mutta se Jumala, jota hän yritti ylistää, oli kaukana ja hämärän salaperäinen. Keiju oli lämmintä lihaa ja verta.
Joka kerta sivuuttaessaan pienen kaarnalla peitetyn jäljen hän hyppäsi maahan pyöränsä selästä, polvistui hartaana ja painoi siihen huulensa. Kun hän ei itse pitänyt laskua, tiesi vain kuun vanha naurunaamainen ukko, kuinka usein se tapahtui; ja alun pitäin tuo vanha herra on ollut hyvin suopea maisille hullutuksille.
Aamun jälleen koittaessa Freckles kaiutti viimeisen laulunsa. Lopen uupuneena hän kääntyi linjalta sille polulle, joka vei kotiin, levätäkseen jonkun tunnin.