Pitemmälle hän ei päässyt. Kiivasta vauhtia kulkeva pyörä töyttäsi jännitettyä lankaa vasten ja ponnahti takaisin. Freckles syöksähti kädensijan yli ja lensi suulleen maahan. Samassa heittäytyivät Musta Jaakko ja Wessner hänen kimppuunsa. Wessner sieppasi päästään vanhan huopahatun ja painoi sen Frecklesin suulle, sillä välin kun Musta Jaakko sitoi pojan kädet selän taakse, ja sitten he työnsivät hänet majaan. Melkein ennenkuin hän älysi, että mitään oli tekeillä, hän oli puuhun sidottuna, kapula suussa.
Sitten ryhtyi miehistä kolme jälleen työskentelemään puun kimpussa. Neljäs läksi polulle, jonka Freckles oli tallannut pikku kananpoikasen puulle asti, ja pian hän ilmoitti, että langat olivat maassa ja kahdet ajopelit, lastauskojeet mukanaan, tulossa viemään puuta pois. Mutta kaiken aikaa saha verkalleen puri isoa puuta yhä syvemmältä.
Wessner läksi tielle ja otti rautalangan pois. Hän nosti pystyyn polkupyörän, joka ei näyttänyt vahingoittuneen, ja asetti sen nojalleen pensaita vasten, niin että jos joku sattuisi kulkemaan ohitse, hän ei näkisi sen makaavan kumollaan ruohistossa.
Sen tehtyään hän asettui vastapäätä Frecklesiä ja nauroi pirullisen vihan vimmassa. Omaksi kummakseen Freckles katsoi vaaraa silmiin tuntematta vähääkään pelkoa. Neljä yhtä vastaan! Puu puoleksi poikkisahattuna, kuormavaunut tulossa sisätietä — hän itse sidottuna, kapula suussa! Miehet, jotka olivat Mustan Jaakon ja Wessnerin seurassa, olivat kuuluneet McLeanin työläisiin, kun hän viimeksi oli heistä kuullut, mutta hän ei osannut arvata, keitä sieltä nyt tuli.
Jos he anastaisivat tuon puun, niin McLean kadottaisi sen arvon, menettäisi vetonsa ja samalla uskonsa häneen. Keijun sanat kaikuivat hänen korvissaan: "Pitäkää tarkasti vahtia!"
Ja saha puri puremistansa.
Kun puu olisi kaatunut ja lastattu, mitä he tekisivät? Lähtisivätkö pois ja jättäisivät hänet siihen kertomaan teosta? Sitä ei voinut toivoa. Paikkakunta oli aina ollut lakia vailla. Ei voinut olla muuta kuin yksi mahdollisuus.
Hänen silmänsä sumenivat, ja pää meni sekaisin. Viime yönäkö hän oli palvonut keijua onnen huumauksessa? Entä nyt? Wessner, joka oli päässyt irti sahan äärestä, meni kukkapenkille, kiskaisi kourallisen harvinaisia sanajalkoja juurineen ja lähestyi Frecklesiä. Hänen tarkoituksensa oli ilmeinen. Mutta Musta Jaakko pysäytti hänet.
"Hoi siellä, hollantilainen!" ärjäisi hän. "Luulet kai voivasi pestä hänen naamansa tuolla noin, mutta siitä ei tule mitään. Sopimus on sopimus. Me suostuimme ottamaan nämä puut ja jättämään hänet täydellisesti sinun valtaasi ja hoitoosi, kunhan sulkisit hänen suunsa iäksi tästä kepposesta. Mutta minä en tahdo nähdä, että kiinnikytkettyä miestä rääkkää sellainen, jonka hän vapaana voi pehmittää mielensä mukaan. Pane se mieleesi. Kurkkuani karvastaa, kun ajattelen, kuinka hänen käy, jahka olemme lähteneet, mutta älä uskokaan saavasi aloittaa ennemmin. Et koske häneen niin kauan kuin minä olen tässä! Mitä te sanotte, pojat?"
"Niin on, sanon minä", murisi eräs McLeanin viimeisistä karkureista. "Ja sanonpa vielä että olemme hölmöjä, jos ryhdymme niin roskaiseen hommaan, että tukimme hänen suunsa. Olihan mies maassa suullaan ja sinä hänen selässään. Miksi hornassa et vetänyt jotakin hänen päänsä peitteeksi ja raahannut häntä viidakkoon siksi aikaa, että ennättäisimme pois? Kun minä rupesin tähän hommaan, en toki luullut, että hänen pitäisi nähdä meidät kaikki ja että aiottiin tehdä murha. Siihen minä en suostu. Ei minua sureta, vaikka puhalletaankin nämä puut täältä, mutta en perhana vie tahdo verta käsilleni."