"Eikä sinun tarvitsekaan saada", rähähti Jaakko. "Te, pojat, lupasitte vain auttaa minua viemään pois merkkaamani puut. Hän kuuluu Wessnerille, eikä meihin kuulu, mitä hänelle tapahtuu."
"Niin kai, mutta kun Wessner lopettaa hänet kaikessa hiljaisuudessa, olemme me sittenkin tehneet murhan yhtä hyvin kuin varastaneet puut; ja jos hän ei sitä tee, niin mikä lempo meidät sitten perii? Olet maar kirotun kehnosti pelannut koko tämän pelin, niin ajattelen minä."
"Pidä sinä vain ajatukset ominasi", tiuskaisi Jaakko. "Me teemme, niinkuin on sovittu, ja kaikki on suunniteltu selvästi ja varmasti. Mitä tuon keikarin nitistämiseen tulee, kun sitä oikein ajattelee, niin sitähän se tarvitseekin. Hän on aivan liika hyvä tähän kehnoon maailmaan, niin onkin. Mutta sen sanon, että tämä juttu on hyvällä tolalla. Hänen häviämisensä ei ole ainoa vanhan Limberlostin salaisuus, jota se ei ole koskaan paljastanut. Onhan helkkarin helppo saada asia näyttämään siltä, että hän on auttanut kähveltämään puut ja sitten livistänyt tiehensä. Niin, onpa hän pelannut suorastaan meidän eduksemme. Samoili täällä suolla koko viime yön ja palasi sitten taas tunnin päästä tai niillä vaiheilla. Kun olemme hankkeen hyvin päättäneet, ei edes vanha hupakko Duncan liikuta sormeakaan hänen raatonsa takia. Emmepä olisi paremmin saaneet häntä saksiimme."
"Niin on tosiaankin", sanoi Wessner. "Mutta minäpä olen velkaa hänelle sen, mitä hän sietää, ja saamari soikoon maksu sun pitää saamasi!" ärisi hän Frecklesille.
Murha siitä siis oli tulossa. He eivät tavoitelleet yksistään tätä puuta, vaan monta, ja hänen ruumiinsa kera he aikoivat tappaa myöskin hänen kunniansa. Merkitä hänet varkaaksi heidän kanssansa, keijun, Lintunaisen, hänen rakkaan isäntänsä ja Duncanien silmissä, ja tylsän epätoivon vallassa Freckles lyyhistyi köyttensä varaan.
Sitten hän kokosi voimansa ja harkitsi nopeasti tilaansa. McLeanin tulosta ei ollut mitään toivoa. He olivat valinneet päivän, jolloin tiesivät hänellä olevan tärkeitä tehtäviä eteläkämpällä. Isäntä ei missään tapauksessa voinut tulla varemmin kuin huomisaamuna, mutta hänellä ei olisi mitään huomisaamua. Duncan oli matkalla eteläkämpälle, ja Lintunainen oli luvannut tulla niin pian kuin pääsisi. Kun he olivat juhlasta väsyneitä, oli hyödytöntä odottaa häntä ja keijua tänään, ja Jumala varjelkoon heitä tulemastakaan! Keijun isä oli sanonut, että he olisivat yhtä turvallisia Limberlostissa kuin kotona. Mitä hän ajattelisi tästä? Hiki kihosi Frecklesin otsalle. Hän kiskoi köysiänsä milloin tunsi tohtivansa, mutta ne olivat kiedotut useampaan kertaan puun ja hänen ruumiinsa ympäri ja solmitut hänen rinnalleen. Hän oli avuttomassa tilassa. Ei ollut mitään toivoa, ei apua mistään. Ja kun he olivat sopineet siitä, että hän tulisi rakastamainsa henkilöiden silmissä näyttämään karanneelta varkaalta, niin mitä pahaa Wessner vielä aikoi hänelle tehdä?
Oli miten oli, Freckles kohotti päänsä ja päätti pitää mielessä, mitä oli kerran kuullut Lintunaisen sanovan. Hän eroaisi maailmasta ilomielin. Ei koskaan hän sallisi heidän nähdä, että hänessä oli pelkoa. Ja kaiken kaikkiaan, vähät siitä, mitä he tekisivät hänen ruumiilleen, jos saisivat jonkun pirullisen juonen kautta syöstyksi hänet häpeään.
Sitten äkkiä syttyi toivo Frecklesin rinnassa. Sitä he eivät voisi tehdä! Keiju ei sitä uskoisi. Eikä myöskään McLean. Hän pysyisi rohkeana. Tappaa hänet he voisivat, mutta eivät riistää hänen kunniaansa.
Mutta vaikka hän keräsikin kaiken rohkeutensa, raastoi tuo puuhun pureutuva saha yhä pahemmin hänen hermojansa. Aivot takoivat, kun hän tuijottavin silmin katseli Limberlostiin etsien jotakin, ei tiennyt mitä, ja äärimmäisen kauhistuneena hän huomasi katseensa kiintyneen keijuun.
Tämä oli hyvin etäällä, mutta hän saattoi eroittaa hänen kalvakat huulensa ja suuret huolestuneet silmänsä.