Viime viikolla hän oli saattanut tyttöä ja Lintunaista rämeen halki sitä polkua pitkin, jota hän kulki majaltaan kanojen kotipuulle. Hän oli eilen illalla selittänyt heille, että perhospuu oli linjalla aivan lähellä tätä polkua. Olettaessaan, että he eivät tulisi sinä päivänä, hän ei ollut ottanut lukuun Lintunaisen innostusta. He olivat epäilemättä kuvia ottamassa, ja keiju oli uhkarohkeasti lähtenyt häntä etsimään nevan halki. Vai tarvitsivatko he jotakin hänen majastaan? Veri kohisi hänen korvissaan kuin Limberlost myrskyn käsissä.
Hän katsoi taas, mutta untahan se olikin ollut. Ei siellä näkynytkään keijua. Freckles ei olisi voinut sanoa, oliko hän todella nähnyt keijun vai olivatko hänen ylen kiihtyneet hermonsa tehneet hänelle tämän julman kepposen. Tai eikö se ollutkin suloista? Nyt hän saattoi kuolla hänen armaiden kasvojensa näky vereksenä muistissa.
"Kiitän sinua siitä, Jumala!" kuiskasi Freckles. "Mikä suuri armo minua kohtaan! Enkä luule, että saisin enää toivoa mitään muuta. Mutta jos sinä voit, niin tahtoisin mielelläni tietää, ennen tätä loppuani, äitinikö" — hän ei saanut edes kuiskatuksi näitä sanoja, vaan empi hetkisen ja lopetti sitten — "äitinikö sen toimitti?"
"Freckles, Freckles, hei, Freckles!" kuului silloin huutavan tytön ääni.
Freckles kurottausi eteenpäin ja tempoi köyttä niin, että se leikkasi syvälle lihaan.
"Hitto!" kiljahti Musta Jaakko. "Mitä se on? Tiedätkö sinä?"
Freckles nyökkäsi.
Jaakko veti esiin revolverin ja kiskaisi kapulan nuorukaisen suusta.
"Sano pian, taikka olet mennyttä miestä — kuka se on?"
"Se on se tyttö, jota Lintunainen kuljettaa mukanaan", kuiskasi
Freckles kuivin, pöhöttynein huulin.