"Heidän ei ole määrä tulla tänne viiteen päivään", sanoi Wessner.
"Siitä me otimme selon viime viikolla."
"Niin kyllä", sanoi Freckles, "mutta eilen minä keksin itäisellä linjalla perhosista ja muista peittyneen puun, jonka arvelin Lintunaisen erikoisen kernaasti tahtovan valokuvata, ja eilen illalla kävin kaupungissa häntä tapaamassa. Hän sanoi tulevansa pian, mutta ei sanonut milloin. He ovat varmaankin nyt täällä. Minä pidän tytölle seuraa sillä aikaa kun Lintunainen työskentelee. Päästä minut pian irti, kunnes hän lähtee. Minä koetan lähettää hänet pois, ja sitten voitte jatkaa roistontyötänne."
"Eipä hän valehtele", virkkoi Wessner. "Minä näin tuon perhosten peittämän puun ja kuinka hän kurkisteli sen ympärillä, kun vakoilimme häntä eilen."
"Ei, valehtelemisen hän jättää teikäläisille", murisi Musta Jaakko irroittaen köyden ja lennättäen sen majaan. "Muista, pojuni, että täällä pidetään silmällä jokaista liikettäsi", varoitti hän.
"Freckles, Freckles!" kuului tytön kärsimätön ääni yhä lähempää.
"Minun täytyy vastata", sanoi Freckles, ja Jaakko nyökkäsi. "Tänne päin!" huusi hän, ja lausui sitten miehille: "Jatkakaa te työtänne ja muistakaa muuten erästä asiaa. Lintunaisen työskentely on tunnettu koko maailmassa. Tämän tytön isä on rikas, ja tyttö on hänen ainoa lapsensa. Jos te teette mitään pahaa kummallekaan heistä, ei tämän ilman kannen alla ole paikkaa kyllin kaukana eikä riittävän pimeää teidän siellä piilläksenne. Horna on leppoisa siihen verraten, mitä joka mies saa kokea, jos koskee jompaankumpaan."
"Freckles, missä te olette?" kysyi keiju.
Pelko hänen puolestaan ahdisti Frecklesiä, kun hän meni tyttöä vastaan ja työnsi pensaita syrjään, jotta hän pääsisi sisään. Hän astui majaan näyttämättä vilkaisevankaan Frecklesiin ja ensi sanoikseen lausui: "Miksi työmiehet ovat tulleet nyt jo? En tiennyt teidän odottavan niitä ennenkuin vasta kolmen viikon päästä. Vai onko tuo joku puu, jota herra McLean tarvitsee täyttääkseen kiireellisen tilauksen?"
Freckles oli kahden vaiheilla. Sopiko miehen valehdella pelastaakseen itsensä? Ei. Mutta pelastaakseen tytön — se oli epäilemättä eri asia. Hän avasi suunsa, mutta tyttö pystyikin itse pelastamaan itsensä. Hän kulki miesten keskellä aivan kuin olisi kasvanut metsäleirissä, eikä huolinut odottaa vastausta.
"Kas, kokoelmalaatikkonne!" huudahti hän. "Katsokaa nyt! Ettekö ole huomannut sen kaatuneen kumoon? Nostakaa se pystyyn, pian!"