Phoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen näkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi, että hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä saattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän oli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin jättänyt asemaansa edustajatta.

Kun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa aurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa varten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti dekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja kuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa avaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki ja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan erakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in opastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi karavaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se astui laivaan.

Kun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti senaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen, osoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:

"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän kaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä kuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen Sirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa hänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat kahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin Hyvän-hyvä itse, toisen taasen … en saata ajatella ajatustani loppuun! — Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja kaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta tuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan nokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen raunioilla".

KAHDESTOISTA LUKU.

Järkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen tähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen lajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa, mielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa pysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä, joka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa, miten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri tapauksessa.

Mitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa, sitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien luontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen elämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi ihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.

Eräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella tavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden vertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen ihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä tuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista kuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu säilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme, kuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman kaikkisuuden.

Jokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme ihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole vieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton, koska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin rajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina, lukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.

Nämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on selvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä lakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin, jotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.