Lyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus katkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt suunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.
Häntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt kosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu ankarimpaan kirkonrankaistukseen.
Piispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän huoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun tämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet laumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta kirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti julistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.
Ja mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon helteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?
Eräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä vastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen jälkeensä: "Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen, kuin olisi löytänyt aarteen". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa laaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen poikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt ensimmäisen poikalapsen.
Solatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia erakoita kivien kokoamisessa.
He tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle
Paavalille, eivätkä tervehtineet häntä.
Hän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän nähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään palkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:
"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna maistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi vaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan tietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista niistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he kaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän Sinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka suopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran panin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole vuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin".
Iloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat centurionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa alle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen, sillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja muisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin, Arkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen palestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti vainajatansa ja hänen isäänsä ja — mikä kuitenkin oli parasta — kuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!