"Iloitse rakas vaimo raukka", hän sanoi. "Onnellisella hetkellä olen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja kuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara uhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat luottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi pettää onnetonta, eksynyttä naista — eikö niin? Mutta nyt sinä seisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin sinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole hieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle mieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi tähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä kuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun omituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen. Kuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi kappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä vihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä".
Niinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen lähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan lähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin pian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet vaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.
Niin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan hän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan kuilulta pois.
Nainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja Paavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli kävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen hänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla olisi nojaa väsyneelle selällensäkin.
Kun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui lujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo alkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä hänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka olleet kiinteästi suljettuina.
Paavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: "Levähdä nyt vähäsen. Minä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata antautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi".
Sirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi vaikeasti ja sangen vienosti: "Vettä, vähän vettä!"
Paavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: "Heti toimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen sinun luonasi".
Sirona seurasi silmillään poisrientävää.
Hänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja hänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut siksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän tunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli häntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen valtoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri. Hän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä kallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti koskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä hänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin lehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui sille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.