Tällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten oli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen sukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin, ponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat olleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.
Ensinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.
Kuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin levähtämättä.
Silloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja poikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä hän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun hän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet haukunnallaan.
Vihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi, mitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä ensinnä oli tehtävänä.
Hän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia tuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita maltillisesti ja ajatella vakavasti.
Ainoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi ennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä mennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.
Hän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan rääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen sulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi kärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun hän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi valkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin lujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.
Mutta mitä hänen oli tekeminen?
Entä jos Hermas kohtaisi hänet?