Mutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu kuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi päiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä mieletön ja naurettava.
Hän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen, mutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan huoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.
Silloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän pienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut isänsä vesikellon.
Hän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa oli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan kanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta heidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon ja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.
Jospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!
Mutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei kulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.
Senaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan ollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja sydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan todellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen silmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään hän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta kuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut mitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän päätti piillä päivän vuorella — sillä aamurusko oli jo sammunut, ja aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle — ja yön tullen koettaa päästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja sieltä Aleksandriaan.
Hänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu onyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan rannerengas.
Nämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä, paitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen isänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen Roomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin huolellisesti kuin taikakalua.
Hän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa, ajatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.