Sillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.
Hän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta hän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä vaivasivat häntä.
Puolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti oli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä polttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.
Hänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni paahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.
Sitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet tapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan lepopaikan.
Vinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen jalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan huolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli repinyt alushameestaan.
Hän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili sitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen niinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka itsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.
Mutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja liikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.
Koira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa Sirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti uinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet herättivät hänet.
Puoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä ajatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt hänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.