Hän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän silloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin antautua vangiksi.
Paavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun hän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle koverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan, oli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton kuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali oli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut rinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin; mutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta kahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan punaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.
Hän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa ja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan hänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja huuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.
Hänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain vähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata lähteelle.
Paavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin nuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen suutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten tiedustella hänen vointiansa.
Kun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli löytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön eläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar melkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai eläimet?
Koira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää ajatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi haukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Saatatko toivoa hänen parantuvan?"
Paavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.
Kun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta verestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja sanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan huulille: "Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua. Vielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin tarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan täyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti takaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä olet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä on iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut".
Paavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä läheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita silmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja purskahti sitten katkerasti itkemään.