Aleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään, liikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja ajatteli: "Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään sielustansa".
Vasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään, Paavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja surkutteli häntä ystävällisesti.
Hän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen leipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä sillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen. Sitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä tukea.
Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta hän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu, ett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: "Nyt täksi päiväksi sinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun lepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot luovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren taakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi nelijalkaisen ystäväsi seurassa".
Nopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton erakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa sijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja suureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista lehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi kuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia leipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta kolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti havaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan valkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja neljäs suolaa.
"Mikä onni", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, "mikä onni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!"
Kun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.
Paavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan herännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis seuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän tuskin saattoi pysyä pystyssä.
"Minusta tuntuu", hän virkkoi, "kuin olisin pieni lapsi, jonka uudestaan on oppiminen kävelemään".
"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään Spartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea kuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme tuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä vuorenlakealla".