Muissa taloissa ei ollut mitään tavatonta, että orja karkasi; Pietarin luona ei tällaista ollut tapahtunut kahteenkymmeneen vuoteen; mutta edellisenä päivänä tuli ilmi, että paimentyttö Mirjam oli karannut.
Tämä oli suututtavaista; mutta todella huolissaan senaattori oli poikansa Polykarpon äänettömän synkkämielisyyden johdosta.
Se huoletti häntä, että tämä muuten niin eloisa nuorukainen vastustelematta ja melkein väliä pitämättä oli kuullut, että piispa Agapito kielsi häntä veistämästä leijoniansa.
Pojan synkkä katse ja veltto, milt'ei sortunut ryhti, ei lähtenyt Pietarin mielestä, kun hän vihdoin kävi levolle. Oli jo myöhä, mutta ei uni tahtonut tulla hänen, enemmän kuin Dorothea rouvankaan, silmiin. Kun äiti ajatteli pojan syntistä rakkautta ja haavaa, josta hänen nuori katkerasti pettynyt sydämensä vuoti verta, niin isä taas valitti, että Polykarpolta oli tyhjiin rauennut toivo saada harjoittaa taidettaan suurta tarkoitusta varten, ja muisteli silloin oman nuoruutensa vaikeimpia ja surullisimpia päiviä; sillä hänkin oli ollut opissa eräällä aleksandrialaisella kuvanveistäjällä, ihaillut pakanain taideteoksia ylevinä esikuvina ja koettanut niitä mukailla. Jo oli hänen mestarinsa antanut hänelle luvan kuvaella omaa keksimäänsä. Ehdolle pantujen aineiden joukosta hän oli, vertaus-kuvallisesti esitelläkseen pelastustaan toivovaa sielua, valinnut Ariadnen, joka ikävöiden odottaa Theseyn kotiintuloa. Kuinka tämä tehtävä oli täyttänyt hänen sielunsa, kuinka riemuisat olivat olleet ne hetket, jotka hän käytti tämän työn suorittamiseen!
Silloin tuli Aleksandriaan hänen ankara isänsä, näki työn, ennenkuin se vielä oli täydelleen valmis, mutta kiitosta ei hän siitä antanut, vaan päinvastoin pilkkasi sitä, soimasi sitä pakanalliseksi epäjumalan-kuvaksi ja käski Pietarin heti palata hänen kanssansa kotiin ja pysyä hänen luonansa, sillä hänen poikansa ja perillisensä tuli muka olla hurskas kristitty ja sen ohessa kunnon kivenhakkaaja, vaan ei mikään puolipakana ja epäjumalan-tekijä.
Pietari oli suuresti rakastanut taidettaan, mutta isän käskyä vastaan väittämistä ei ollut ajattelemistakaan; hän seurasi häntä kosteikkoon pitämään silmällä orjien työtä kivimurroksissa, mittaamaan sarkofaageihin ja patsaihin tarvittavat kiviharkot sekä johdattamaan niiden hakkaamista.
Hänen isänsä oli teräksinen mies, hän itse rautainen nuorukainen, ja kun hän näki olevansa pakoitettu mukautumaan edellisen tahtoon ja jättämään mestarinsa työhuoneen ja valmistamattoman mielityönsä, ruvetakseen käsityöläiseksi ja asialiikkeen harrastajaksi, niin hän vannoi, ett'ei hän milloinkaan ota savenkappaletta käteensä tahi käytä talttaa.
Ja hän piti sanansa isänsä kuoltuakin, mutta hänen kuvaamishalunsa ja hänen rakkautensa taiteita kohtaan vaikutti ja eli yhä vielä hänessä ja jäi häneltä perinnöksi hänen molemmille pojilleen.
Antonio oli erittäin hyvälahjainen taiteilija, ja joll'ei Polykarpon opettaja erehtynyt, tahi Pietari itse pettynyt isällisestä rakkaudestaan, niin hänen toinen poikansa oli kulkemassa taiteen korkeimmalle asteelle, johon vaan valitut koettavat ehtiä.
Pietari oli nähnyt hänen Hyvän Paimenensa ja hänen leijonainsa kaavat, ja hänen täytyi myöntää, että jälkimmäiset olivat verrattomat todellisuuden voiman ja ylevyyden puolesta.