Kuinka innokkaasti nuori taiteilija lienee toivonut saadaksensa veistää näitä kovaan kiveen ja nähdäksensä ne asetettuina sille kunniakkaalle, vaikka epäpyhälle, paikalle, joka niille oli suotu. Ja silloin piispa kielsi häntä tekemästä työtänsä, eikä poika parka tainnut olla juuri paremmalla mielellä, kuin Pietari itse, kun hän kolmekymmentä vuotta sitten sai käskyn jättää esikoistyönsä valmistamatta.
Oliko piispa todellakin oikeassa?
Nämät ja monet sellaiset kysymykset tunkivat unettoman isän mieleen, ja kun hän huomasi, että hänen puolisonsa jätti vuoteensa käydäkseen poikansa luona, jonka askelet hänkin kuuli päänsä päällä, niin hän seurasi Dorotheaa.
Hän huomasi työhuoneen oven olevan auki ja oli itse vaimonsa kiivaitten sanojen ja nuorukaisen puolustuksen näkymättömänä ja kuulumattomana kuulijana ja näki ihan vastapäätä itseään poikansa teoksen lamppujen valovirran ympäröimänä.
Hänen silmänsä kiintyi niinkuin lumottuna savikuvaan. Hän katseli katselemistaan eikä väsynyt katselemiseen, ja hänen sielunsa täyttyi samasta hartaudesta, ihmettelevästä kunnioituksen tunteesta, jota hän oli tuntenut, kun hän nuorukaisena Caesareum'issa ensi kertaa silmillänsä näki vanhan Athenan suurten mestarien teokset. Ja tämä pää oli hänen poikansa tekoa.
Syvästi liikutettuna hän seisoi siinä kädet yhteen puristettuina, pidättäen hengitystään ja nyyhkien nyyhkimistään, suu kuivana, estääkseen kyyneleitään.
Sen ohessa hän kuunteli erittäin tarkkaan, jott'ei ainoakaan
Polykarpon sana jäisi häneltä kuulematta.
"Siten, niin ainoastaan siten syntyvät taiteen mestariteokset", — niin hän virkkoi itsekseen, "ja jos Herra armollisesti olisi antanut minulle niin suuret lahjat kuin tälle, niin ei tosiaankaan isä eikä edes Jumalakaan olisi saattanut pakoittaa minua jättämään Ariadneani keskeneräiseksi. Hänen ruumiinsa asento ei ollut peräti huono, luullakseni, mutta pää, pää! … Niin hän, joka osaa muodostaa sellaisen kuvan, kuin tuo on, hänen silmäänsä ja käsiänsä ohjaavat totisesti taiteen pyhät hengettäret. Häntä, joka on tehnyt tämän pään, häntä on jälki-maailma kaukaisinakin aikoina ylistävä Athenan suurten mestarien rinnalla, ja hän … armias taivas, niin, hän se on minun oma poikani!"
Hänen sydämensä valtasi autuas riemu, jota hän ei ollut tuntenut nuoruutensa päivistä saakka, ja Dorothean into näytti hänestä puoleksi surkuteltavalta, puoleksi naurettavalta.
Vasta silloin, kun poika äitiänsä totellen tarttui vasaraan, hän astui esiin kuvan ja vaimonsa väliin ja sanoi ystävällisesti: