Paavali katseli häntä säälien, kun hän katosi kallionaukkoon, ja odotti kädet ristissä hänen palaamistaan.
Hän ei saattanut nähdä koko luolaan, sillä suurempi ala, jossa vuode oli, muodosti kulman kaitaisen käytävän kanssa, niinkuin viikatteen terä varren kanssa.
Sirona viipyi sangen kauvan ja hän kuuli vaan silloin tällöin muutaman hellän sanan, jolla hän koetti lohduttaa sairasta koiraa.
Silloin hän säpsähti äkkiä, sillä Sirona huudahti kovaan ja tuskallisesti.
Varmaankin vaimo raukan uskollinen kumppali oli heittänyt henkensä, ja Sirona oli luolan puolihämärässä nähnyt sen lakastuneet silmät ja käsillään tuntenut, että kuoleman kankeus ojennutti ja jäykisti sen notkeat jäsenet. Paavali ei uskaltanut mennä luolaan, mutta hän tunsi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja mielellään hän olisi sanonut hänelle muutaman lohduttavaisen sanan.
Vesissä silmin Sirona viimein tuli ulos.
Paavali oli arvannut oikein, sillä hänellä oli pikku Jamben ruumis sylissä.
"Minä olen suuresti pahoillani", Paavali sanoi, "kuinka kaunis tuo pikku eläin oli!"
Sirona nyökäytti myöntäen päätään, istuutui maahan, irroitti kauniisti koristetun nauhan koiran kaulasta ja sanoi puoleksi itsekseen, puoleksi Paavalille: "nauhan on pikku Agnes neulonut sille. Minä olin itse neuvonut häntä neulaa käyttämään, ja tämä oli hänen ensimmäinen oma työnsä".
Sen jälkeen hän ojensi kaularenkaan erakolle ja sanoi: "Tämä lukko on puhtaasta hopeasta ja isäni on itse antanut sen minulle. Vilkas koira huvitti häntäkin. Nyt ei koira parka enään koskaan juoksentele".