"Polykarpo — Polykarpo!" kaikui yhä lähempää, ja nämä huudot vaikuttivat tenhovoimalla siihen, jota ne tarkoittivat.
Suorana seisoen ja vapisten joka jäsenessään nuorukainen kuunteli kukkulalta tulevaa ääntä. Sitten hän huusi: "Se on hänen äänensä. Minä tulen, Sirona, minä tulen!" Huolimatta erakosta hän kohotti jalkaansa rientääkseen hänen luoksensa.
Mutta Paavali astui aivan hänen eteensä ja sanoi lujasti.
"Pysähdy!"
"Pois tieltä!" Polykarpo huusi raivoissaan. "Hän huutaa minua siitä piilopaikasta, johon sinä olet hänet kätkenyt, sinä kunnianhäpäisijä, pelkurimainen valehtelija. Pois tieltä, sanon minä. Etkö tahdo? Niin puolusta itseäsi sitten, sinä ilkeä ojakonna, muuten minä tallaan sinut jalkojeni alle, joll'ei jalkani pelkää saastuvansa sinun myrkystäsi".
Paavali oli tähän saakka seisonut nuorukaisen kanssa vastatusten liikkumatta ja hajalla käsin, mutta lujana kuin tammen runko.
Silloin sattui häneen Polykarpon nyrkki.
Tämä isku lopetti erakon kärsivällisyyden, ja voimatta enää hallita itseään, hän huusi: "Sen saat vielä maksaa!" Ja ennenkuin kolmas ja neljäs huuto oli kaikunut Sironan huulilta, niin hän jo oli tarttunut taiteilijan solakkaan ruumiisen ja voimakkaasti heittänyt hänet leveiden atleetillisten hartioidensa ylitse kiviselle maalle.
Tämän hurjan teon perästä hän jäi hajalla säärin, ristissä käsin ja pyörivin silmin, ikäänkuin kiinni kasvaneena seisomaan uhrinsa viereen ja odotti, kunnes Polykarpo oli tointunut ja ympärilleen katsomatta, sekä juopuneen tavoin horjuen lähtenyt, kädet takaraivoon painettuina.
Paavali katseli hänen jälkeensä, kunnes lakeuden reunalla olevat kalliot peittivät hänet näkyvistä; mutta hän ei nähnyt enää, että Polykarpo hiljaisesti valittaen, tunnotonna vaipui lähelle sitä lähdettä, jonka vedellä hänen vihamiehensä oli virvoittanut Sironan kuivia huulia.