"Tämmöinen ruma apina", Paavali vastasi Polykarpon ääntä matkien, "tarvitsee usein selkäänsä, ja sinä aamuna en uskaltanut puolustaa itseäni, sillä … sillä… Mutta se ei liikuta sinua. Sinun täytyy vielä muutamaksi päivää hillitä uteliaisuuttasi, ja sitten saattaisi helposti niinkin käydä, että sinä itse kiität sitä miestä, jonka pelkkä läsnäolokin jo saastuttaa — kiität yölepakkoa ja ojakonnaa…"
"Jätä se jo", Polykarpo huudahti, "ehkäpä se kiivastus, joka sinua nähdessäni heräsi haavoitetussa ja kidutetussa sydämessäni, viekoitteli minua lausumaan sopimattomia sanoja. Nyt kyllä näen, että takkuinen tukkasi ympäröipi hyvin muodostuneita kasvoja. Anna anteeksi kiivas ja väärä päällekarkaukseni. Ollessani poissa suunniltani ilmaisin sinulle koko sieluni, ja nyt kun tiedät minkälainen on sydämeni tila, kysyn sinulta vielä kerran: Missä on Sirona?"
Polykarpo katseli Paavalia tuskallinen, innokas rukous silmissä, ja näytti kädellään vinttikoiraa, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Täytyyhän sinun se tietää, sillä tässä on todistus".
Aleksandrialainen viivytteli vastausta, katsahti ikäänkuin sattumalta luolan suuhun päin, mutta kun hän näki holhottinsa valkean puvun vilahtavan palmun-oksien takaa, niin hän arveli, että Polykarpo, jos hän kauvemmin viipyisi tässä, huomaisi Galliattaren, ja tätä oli välttäminen.
Olipa monta syytä, jotka saattoivat hänet siihen päätökseen, että hänen tuli estää nuorukaista näkemästä Sironaa, mutta mikään näistä syistä ei silloin juohtunut hänen mieleensä, ja vaikk'ei hän edes aavistanutkaan, että mustasukkaisuuden sukuinen tunne alkoi herätä hänessä, niin hän kumminkin tunsi selvälleen, että hänen olisi vastenmielistä nähdä heidän hänen silmiensä edessä vaipuvan toinen toisensa syliin ja että hän sen vuoksi lyhyesti kääntyi, otti koiran käsivarrelleen ja vastasi hänelle: "Minä kyllä tiedän, missä hän oleskelee, ja kun aika joutuu, niin sinäkin saat sen tietää. Nyt minun täytyy haudata tämä koira, ja jos tahdot, niin saat auttaa minua siinä".
Odottamatta Polykarpon vastausta hän riensi paadelta paadelle aina sille ylängölle saakka, jonka jyrkältä reunalta hän ensi kerran oli nähnyt Sironan.
Hengästyneenä nuorukainen seurasi häntä ja saavutti hänet vasta silloin, kun hän jo oli ruvennut käsillään kaivamaan maata kallion juurelle.
Polykarpo seisahtui aivan Aleksandrialaisen viereen ja toisti innokkaasti ja tulisesti kysymyksensä, mutta tämä ei katsahtanut työstään, vaan sanoi, vaan yhä nopeammin kaivaen: "Palaa huomenna tähän aikaan tänne; ehkäpä silloin saatan sen sinulle sanoa".
"Täten sinä luulet pääseväsi minusta", nuorukainen huusi, "kumminkin sinä petyt minun suhteeni, ja jos petät minut sanoillasi, jotka kuuluvat niin vilpittömiltä, niin minä…"
Mutta hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä juuri silloin keskeytti täydelleen selvänä äänekäs, ikävöivä huuto aution vuoren yksinäisen hiljaisuuden: