Ei hänkään ollut heikko, ja hänessä riehuva kiukku kiihdytti hänen haluaan koetella voimiaan vihatun viettelijän kanssa.
"Vain joutuin, joutuin!" hän huusi hehkuvin silmin ja puolestaan taisteluun valmiina, taivuttaen selkäänsä, ulontaen päätään eteenpäin. "Iske kiinni, sinä varmaankin olet ollut gladiaattorina taikka jonakin senlaisena, ennenkuin otit päällesi tämän likaisen puvun saattaaksesi rankaisematta yön aikana murtautua huoneisin. Tee nyt tästä pyhästä paikasta cirkus! Ja jos sinun onnistuu tehdä loppu minusta, niin kiitän sinua siitä, sillä sen, mikä on minulle tehnyt elämän elon arvoiseksi, sen sinä olet jo tätä ennen hävittänyt. Lähemmäksi! vai onko sinusta helpompi kukistaa vaimo paran elämän onni, kuin taistella hänen puolustajansa kanssa. Käy kimppuun, sanon minä, käy kimppuun … muuten…"
"Muuten sinä hyökkäät minun päälleni", sanoi Paavali, jonka kädet nuorukaisen puhuessa olivat vaipuneet sivuille, tyynenä ja kokonaan muuttuneella äänellä. "Ryntää päälleni ja tee minulle mitä tahdot; minä en puolusta itseäni sinulta. Minä jään alalleni, enkä tahdo taistella, sillä siinä olet osannut oikeaan kohtaan: tämä pyhä paikka ei tosiaankaan ole cirkus. Mutta Galliatar ei ole sinun eikä minun, ja kuka antaa sinulle oikeuden…"
"Kukako antaa minulle oikeuden häneen?" Polykarpo keskeytti, lähestyen hehkuvin silmin kysyjää. "Sama, joka suopi rukoilijan puhua omasta Jumalastaan. Sirona on minun, niinkuin aurinko, kuu ja tähdet ovat minun, koska ne valaisevat pimeätä polkuani ihanalla valollansa. Elämäni on minun ja hän on ollut minun elämäni, ja sen tähden minä rohkeana sanon, että hän on minun, oli vaikka kaksikymmentä Phoebiciota. Ja koska minä olen pitänyt ja vielä nytkin pidän häntä omaisuutenani, niin minä vihaan sinua ja heitän inhoni vasten kasvojasi; sillä sinä olet niinkuin nälkäinen jäärä, joka tungeikse kukkalavalle ja nyhtää pensaasta kasvitarhurin huolellisesti hoitaman ihmekukan, joka kukkii vain kerran vuosisadassa; sinä olet niinkuin kissa, joka hiipii marmorisaliin ja tyydyttää verenhimoaan tappamalla kauniin harvinaisen linnun, minkä merimiehet ovat tuoneet kaukaisista maista. Mutta sinä tekopyhä rosvo, joka eläinten tavoin ylpeästi halveksit omaa ruumistasi ja jätät sen metsistymään, mitä tiedät sinä siitä ihanuuden lumousvoimasta, tuosta taivahan tyttärestä, joka muuten liikuttaa ymmärtämätöntä lastakin ja jota jumalatkin kunnioittavat! Sirona on minun, sillä minne hyvänsä sinä piiloittanetkin hänet, ja vaikkapa centurioni löytäisi hänet ja tahtoisi vaskikahleilla kiinnittää hänet itseensä, niin ei kuitenkaan kenessäkään, ei kenessäkään niinkuin minussa elä se, mikä tekee hänet Korkeimman jaloimmaksi teoksi, hänen kauneutensa kuva. Tämä käsi ei ole vielä koskaan kajonnut sinun uhriisi, ja kumminkaan ei Korkein ole antanut Sironaa kenellekään muulle niin kokonaan omaksi, kuin minulle, koska hän ei kenellekään muulle ole sitä, mitä hän on minulle, eikä kukaan muu saata rakastaa häntä niinkuin minä! Hänessä on enkelin sulo ja lapsen sydän, hän on virheetön ja puhdas, niin totta, kuin timantti on semmoinen ja joutsenen rinta ja ruusun verhiöllä kimalteleva aamukaste. Ja päästi hän vaikka tuhat kertaa sinut luokseen, ja vaikka isäni ja oma äitini ja kaikki, kaikki osoittaisivat häntä sormellaan ja tuomitsisivat hänet, niin en minä kumminkaan lakkaa uskomasta hänen viattomuuttaan. Sinä olet saattanut hänen häpeään, sinä olet…"
"Minä olen ollut vaiti, kun sinun omaisesi tuomitsivat hänet", keskeytti Paavali lämpimästi nuorukaisen puheen, "sillä minä luulin hänen olevan syyllisen, niinkuin sinä minun, ja niinkuin jokainen paljoa mielemmin uskoo toisesta pahaa, kuin hyvää, joll'eivät rakkauden siteet yhdistä heitä toisiinsa. Nyt minä tiedän, ja tiedän sen varmaan, että olemme tehneet vääryyttä vaimo paralle. Jos sen loistavan unikuvan kirkkaus, jota nimität Sironaksi, on minun syytökseni kautta himmentynyt…"
"Himmentynytkö? ja sinunko kauttasi?" ivasi Polykarpo. "Saattaako ojakonna, joka hyppää mereen, hämmentää sen kimmeltävää sinisyyttä; saattaako musta yölepakko, joka lentelee yöllä, himmentää täysikuun puhdasta valoa?"
Erakko tunsi taas vihastumista sydämessänsä, mutta hän varoi tällä kertaa paremmin itseään, ja sanoi katkerasti ja vaivoin tyynenä pysyen:
"Kuinka olikaan kukan ja linnun laita, joita ymmärtämättömät eläimet hätyyttävät? Näillä jälkimmäisillä sinä et suinkaan, luullakseni, tarkoittanut ketään poissa olevaa kolmatta henkilöä, ja nyt sanot, ett'ei minulla ole kylliksi kykyä luomaan varjoakaan sinun aurinkosi päälle. Nyt näet, että vihassasi puhut ristiin, ja sitä tulisi viisaan miehen pojan, joka varmaan vasta hiljakkoin on päässyt rheetorin koulusta, koettaa välttää. Sinä saisit katsella minua vähemmin vihaisesti, sillä minä en tahdo pahoittaa mieltäsi, vaan vieläpä antaa sinulle pahojen sanojen palkaksi hyviä, kenties parhaita, mitä milloinkaan olet kuullut: Sirona on jalo, viaton vaimo, ja kun Phoebicio ratsasti häntä hakemaan, en minä vielä ollut omilla silmilläni häntä nähnyt, enkä korvillani kuullut sanaakaan hänen huuliltaan".
Polykarpo muutti, kuullessaan nämät sanat, uhkaavan asentonsa, ja kykenemättömänä käsittämään, mutta kumminkin taipuvaisena, hyvinkin taipuvaisena uskomaan, hän huusi innokkaasti:
"Mutta lammasnahka oli kumminkin sinun ja puolustamatta itseäsi olet antautunut Phoebicion rääkättäväksi".