Kaikki, mikä läheni tornia, olipa se sitten likempää tahi kauempaa, saatettiin sieltä huomata, ja tielle päin oleva kallionrinne, jolla torni yleni, oli niin jyrkkä ja sileä, että pääsy sen huipulle erämaan asukkaistakin näytti mahdottomalta, vaikka he muuten paljain jaloin ja jäntevin käsin kiipesivät vuorille, joita vuorikauriin ja shakalin täytyi kiertää.
Helpommin pääsi paikalle vuoren toiselta kyljeltä, ja tätäkin puolta suojellakseen he olivat sinne rakentaneet sangen lujan muurin. Tämä ympäröitsi sitä tasankoa, jolla linna oli, hevosen kengän muotoisena, jonka hokit päättyivät Oikotien solan rinteesen.
Niin sieventelemättömästi ja koristelemattomasti rakennus oli kyhäelty, että se enemmän näytti luonnon muodostamalta, kuin ihmiskäden tekemältä. Vielä enemmän kesken-eräiseltä ja kömpelötekoiselta se näytti sen kautta, että tällä muurin muotoa tavoittelevalla kiviläjällä oli joukko suuria ja pieniä graniittipaasia ja kivenliuskoja, joita erakot olivat koonneet sinne, vierittääksensä ja lingotaksensa niitä hyökkäävien rosvojen päälle.
Olipa kallioon, muurin ympäröimän lakeuden sisäpuolelle, hakattu vesisäiliökin, joka aina huolellisesti vedellä täytettiin.
Moiset varokeinot olivat tarpeen, sillä erakkoja uhkasi vaara kahdelta puolelta.
Ensiksikin ismaelilaisten saracenilaislaumojen puolelta, joiden nopeat ryövärijoukot ryntäsivät vuorelle ja kosteikkoon idästäpäin, tehden hyökkäyksiä ja ryöstäen ja taas paeten, sekä toiseksi Blemmyiläisten puolelta, jotka asuivat Egyptin ja Nubian maanviljelykselle sopivain seutujen rajalla olevassa erämaassa ja erittäin Punaisen meren ja Niililaakson välisellä alastomalla vuorella.
Keveillä ruuhillaan he kuljeskelivat meren poikki ja levisivät sitten heinäsirkkain tavalla vuorelle. Ne vähäpätöiset varat ja hätätarpeeksi säästetyt rahat, joita turvattomat erakot pitivät kätkettyinä luolissansa, olivat tuon tuostakin saaneet Blemmyiläiset sinne houkutelluiksi, vaikka Pharan'issa kyllä oli roomalainen linnue, joka kuitenkin tavallisesti sitten vasta ilmaantui ryöstöpaikoille, kun vihollinen niukkoine saaliineen jo aikoja oli mennyt tipotiehensä.
Muutamia kuukausia tätä ennen oli tapahtunut se hyökkäys, jossa nuolenkärki haavoitti vanhan Stephanon, ja kaikin puolin oli syytä toivoa, ett'eivät nämät raa'at rosvot pian palaisi, sillä kosteikon roomalaisen manippelin johtaja, Phoebicio, oli toimellinen ja valpas sotapalveluksessaan, ja vaikk'ei hänen kokonaan onnistunut suojella erakkoja vaarasta, niin hän oli kumminkin ajanut Blemmyiläisiä takaa, jotka hänen lähestyessänsä olivat lähteneet pakoon, ja estänyt heitä pääsemästä varalla oleviin veneisinsä.
Vähän matkan päässä rannasta, meren ja vuoren välisellä erämaan suikaleella, syntyi tappelu raakalaisten ja Roomalaisten välillä, joka päättyi siten, että edelliset perinpohjin hävisivät, ja oli syytä toivoa, että tällaiset kokemukset olisivat erämaan pojille varoitukseksi. Mutta jos heitä tätä ennen helposti hillittävä ahneuden himo oli saattanut retkeilemään meren poikki, niin tällä kertaa sitä vastoin kaikista velvollisuuksista pyhin: velvollisuus kostaa isien ja veljien runsain määrin vuodatettua verta, pakoitti heitä ryhtymään uuteen hyökkäykseen panemalla kaikki voimansa liikkeelle.
Sen ohessa he koettivat menetellä mitä suurimmalla varovaisuudella ja kokosivat nuoren miehistönsä salassa oleviin laaksoihin rantavuorien pitkän jonon taakse.