Hän säpsähti ja kuunteli liikkumatta, kaula kurotettuna sekä ruumis jännitettynä, mitä ylhäällä liikkui. Sitten hän äkkiä huudahti ääneensä riemusta, niin että hänen huutonsa kaikui kauas, ja syöksi kädet korkealle kohotettuina vuorta ylös, alaspäin astuvaa matkamiestä vastaan.
"Hermas, Hermas!" tyttö huusi hänelle riemuiten, ja hänen sydämensä päiväkirkas ilo kuvastihe niin valoisana ja puhtaana tässä huudossa, että myötäsointuiset sävelet kaikuivat nuorukaisen sielussa, ja hän tervehti tyttöä iloisesti.
Sillä tavalla ei Hermas vielä milloinkaan ollut tervehtinyt häntä, ja hänen äänensä sointu virvoitti hänen tuskastunutta sydänparkaansa, niinkuin raikas juoma, jonka hellä käsi kohottaa janohon nääntyvän huulille.
Runsas riemastus ja ylenpaltinen kiitollisuus, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, loihen hänen sieluunsa, ja sen vuoksi, että Hermas oli hänelle niin hyvä, häntäkin halutti näyttää, että hänkin saattoi tarjota jotakin vastalahjaa siitä ystävyydestä, jota Hermas oli hänelle osoittanut.
Sen tähden olivat Mirjamin ensi sanat seuraavat: "Minä olen aina pysynyt isäsi läheisyydessä ja tuonut hänelle vettä varhain ja myöhään niin paljon, kuin hän on tarvinnut".
Tyttö punehtui näin kehuessaan itseänsä hänelle ensi kertaa; Hermas taasen huudahti:
"Siinä sinä olet hyvin tehnyt, ja minä olen sinua siitä muistava. Sinä olet vallatoin, narrimainen olento; mutta minä luulen, että se, jolle sinä tahdot hyvää tehdä, voikin sinuun luottaa".
"Koetappas sitä!" Mirjam huusi ojentaen kätensä hänelle.
Hermas tarttui hänen käteensä ja sanoi vetäen häntä muassaan:
"Kuuletkos vaskirummun ääntä? Minä olen käskenyt tuolla ylhäällä
olevia vartioita olemaan varoillansa; Blemmyiläiset ovat tulossa.
Onko Paavali isäni luona?"
"Ei ole; mutta minä tiedän, missä hän oleskelee".