Useiden viikkojen kuluessa vanhus oli niin tottunut antautumaan hoideltavaksi, että hän piti paimentytön avuliaisuuden hyvänään, ikäänkuin se olisi ollut aivan itsestänsä selvää; mutta tämä ei koettanut milloinkaan selvittää itselleen, mistä syystä hän niin mielellään palveli vanhusta. Stephano olisi haikeasti kaivannut häntä, jos hän vaan olisi jäänyt tulematta, ja tytölle oli lähteellä käynti ja vanhuksen kanssa keskusteleminen käynyt tarpeeksi, vieläpä aivan välttämättömäksi pakoksi, sillä hän ei tietänyt vielä, elikö Hermas, vai oliko Phoebicio surmannut hänet Mirjam'in kanteen johdosta.
Kenties Paavali oli sepittänyt kaiken, mitä Stephano kertoi hänelle poikansa vakoomisretkestä, säästääksensä potilasta ja vähitellen totuttaaksensa häntä pitämään poikaansa kadotettuna; ja kuitenkin hän aivan mielellään uskoi, että Hermas oli elossa, ja kun hän myöhään illalla poistui luolan lähistöltä ja taas täytti sairaan astian, ennenkuin aurinko vielä oli nähtävissä, niin hän teki sitä sen vuoksi, että hän arveli tuon kadonneen, takaisin palatessaan, ennen kaikkia muita käyvän isänsä luona.
Hän ei hetkeksikään saanut täydellistä lepoa, sillä jos putoava kivi, läheneväin askelten ääni tahi jonkun eläimen huuto keskeytti erämaan hiljaisuuden, niin hän meni piiloon ja kuunteli sitä tykyttävin sydämin; mutta tätä hän ei tehnyt niin paljon siitä syystä, että hän pelkäsi isäntäänsä Pietaria, jonka luota hän oli karannut, vaan paljoa enemmän sen vuoksi, että hän odotti saavansa kuulla sen miehen askelet, jonka hän oli antanut hänen vihollistensa käsiin, mutta jota hän kuitenkin yöt päivät tuskallisesti ikävöitsi.
Aina lähteen viereen pysähtyessään hän kasteli kankeita hiuksiansa, saadaksensa ne sileiksi, ja pesi kasvojansa niin innokkaasti, kuin jos hän olisi voinut tämän kautta hieroa ihonsa mustan värin kokonaan pois. Ja kaikkea tätä hän teki hänen vuoksensa, ja miellyttääksensä häntä hänen palatessansa yhtä paljon, kuin tuo kosteikossa asuva valkeanverinen vaimo, jota hän yhtä tulisesti vihasi, kuin hän intohimoisesti rakasti Hermasta.
Viimeöisen raju-ilman aikana oli sadepuro virrannut vuoren huipulta alas hänen lymypaikkaansa ja karkoittanut hänet sieltä.
Läpimärkänä, suojattomana ja katumuksen, tuskan sekä ikävän vallassa hän oli hypellyt kiveltä kivelle ja milloin minkin kallion alta etsinyt suojaa ja lepoa.
Hänen vaeltaessaan oli häntä myös houkutellut puoleensa se valon hohde, joka pilkoitti hurskaan Paavalin uudesta asunnosta, ja hän oli nähnyt sekä tuntenut Aleksandrialaisen, mutta tämä ei huomannut häntä, sillä syviin ajatuksiin vaipuneena hän istui kyykistyneenä maassa tulisijansa vieressä. Hän tiesi siis, missä tämä seurakunnan yhteydestä eroitettu erakko asui, jota hän oli usein Stephanolta kysellyt ja josta hän sairaan valitusten ja hämäräin viittausten kautta oli saanut tietää, että verivihollisensa Sirona oli hänetkin kietonut pauloihinsa ja saattanut hänet turmioon.
Kun kointähden loiste alkoi sammua, niin Mirjam läheni Stephanon luolaa. Hänen sydämensä oli täynnä kyyneliä, mutta hän ei kuitenkaan kyennyt huuhtomaan pois hätäänsä ja tuskaansa lievittävillä itkupisaroilla, ja hänet täytti kokonaan se harras toivo, että hän saisi täällä maahan vaipua ja kuolla ja siten päästä vapaaksi näistä tuskista, jotka lepoa suomatta häntä vaivasivat.
Oli vielä liian varhaista häiritä vanhusta. Mutta kumminkin! Hänen täytyi saada kuulla sananen, vaikkapa kovakin ihmisen suusta, sillä hänen henkeänsä huumaava villittymisen tunne ja hänen sydäntään painava yksinäisyyden haikeus ahdistivat häntä kovin tuskallisesti.
Hän seisoi jo luolan suulla, kun hän kuuli kiviä vierivän alas korkealta hänen yläpuoleltansa sekä ihmis-äänen huutavan.