Hänen olikin helppo kokonaan unohtaa Sirona, sillä seuraavina päivinä ei mikään sotilas-elämän tarjooma mielenliikutus jäänyt häneltä kokematta.
Tuskin kahden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt Raithusta, hän astui toisen maan-osan manterelle ja löydettyänsä piilopaikan veneellensä, hän hiipi heti vuorelle, vakoillaksensa Blemmyiläisiä.
Jo ensimmäisenä päivänä hän joutui sattumalta siihen laaksoon, johon he kokoontuivat, ja kolmantena hänen onnistui, sitten kun häntä oli useita kertoja nähty ja vainottu, ottaa vangiksi ja viedä muassaan eräs vihollisen soturi, joka oli lähetetty vakomaan.
Hän sitoi hänet lujasti ja sai kovilla uhkauksilla häneltä monta tietoa.
Viholliset, jotka nyt olivat kokoontuneet ryöstöretkeä varten, olivat monilukuiset, mutta Hermas uskalsi toivoa ennättävänsä heitä ennen, sillä hänen vankinsa ilmaisi hänelle paikan, jonne he olivat vetäneet veneensä maalle hiedan ja kivien alle kätköön.
Pimeän tultua erakko läheni veneellään paikkaa, josta kuljettiin meren poikki, ja kun Blemmyiläiset pimeänä myrskyisenä yönä lykkäsivät ensimmäisen veneensä vesille, niin Hermas purjehti vihollisten edellä, nousi maalle suuren vaaran alaisena vuoren läntisen rinteen juurella ja riensi Sinaille varoittamaan tähystyspaikan pharanilaisia vartioita.
Ennen auringon nousua hän saapui vuoren huipulle, jonne oli sangen vaikea kiivetä, herätti huolettomasti vartiapaikoiltaan lähteneet tähystäjät, ja ennenkuin nämät vielä ennättivät nousta vahtipaikoilleen kohottamaan lippuja ja lyömään vaskirumpua, hän jo kiirehti jälleen alas laaksoon päin isänsä luolalle.
Hermaan lähdettyä, Mirjam oli alati kuljeskellut Stephanon luolan ympäristöllä ja joka päivä aamuisin, puolipäivän aikana ja iltaisin tuonut vanhukselle vettä; hän oli jatkanut tätä tointaan sittenkin, kun uusi, ikävä ja äreä hoitaja oli tullut Paavalin sijaan. Hän eli juurista ja siitä leivästä, jota sairas hänelle antoi, sekä makasi yönsä syvässä ja kuivassa kallion kolossa, jonka hän jo aikoja sitten oli tuntenut.
Ennen auringon nousua hän lähti vuoteeltaan täyttääksensä sairaan kiviastian vedellä ja puhellaksensa Stephanon kanssa Hermaasta.
Hän oli aina nöyrä auttamaan vanhusta, koska hän niin monesti, kuin hän tuli hänen luoksensa, sai kuulla hänen huultensa lausuvan hänen poikansa nimeä, ja tämä oli aina iloissaan hänen tulostansa, koska hän aina antoi hänelle tilaisuuden puhua Hermaasta.