He toivoivat osan sotilaista yhtyvän heihin heidän suojakseen, mutta, niinkuin pian saivat nähdä, turhaan.
Stephano, jonka heikot silmät eivät kantaneet vuoren juurella olevalle tasangolle, antoi Paavalin kertoa itselleen kaiken, mitä tapahtui, ja käsitti sotilaan tarkalla silmällä centurionin taistelusuunnitelman.
Silloin Hermaan johtama joukko kulki tornin ohitse, ja nuorukainen tervehti isäänsä sekä liikkeillä että sanoilla.
Stephano, jonka korva oli jäänyt tarkemmaksi, kuin silmä, tunsi poikansa äänen ja lausui hänelle niin kovaa, kuin jaksoi, muutamia rakkauden sanoja jäähyväisiksi.
Paavali muodosti ukon sydämenpurkauksen lyhyeksi lauseeksi ja huusi puhetorveksi yhdistettyjen kämmeniensä kautta ystävänsä taisteluun rientävälle pojalle hänen siunauksensa.
Hermas ymmärsi hänet; mutta vaikka tämä tervehdys häntä suuresti liikuttikin, niin kuitenkin hän vastasi siihen ainoastaan äänettömillä viittauksilla. Isän on helpompi keksiä sata siunauksen sanaa, kuin pojan yhtä kiitoslausetta. Kun nuorukainen oli kadonnut kallioiden taakse, niin Paavali sanoi:
"Vanhan soturin lailla hän astui pois, ja toiset seurasivat häntä,
niinkuin lauma jäärää. Mutta nyt! Kuuletkos? Varmaankin! Ensimmäinen
Pharanilaisten osasto on joutunut kahakkaan vihollisen kanssa.
Sotahuuto lähestyy yhä".
"Sitten kaikki käy hyvin", Stephano vastasi vilkkaasti. "Jos he tarttuvat onkeen ja antavat viekoitella itsensä tänne tasangolle, niin he ovat, luulen ma, hukassa. Me saamme täältä nähdä koko taistelun, ja jos meikäläiset ajetaan pakoon, niin saattaa kyllä tapahtua, että he vetäytyvät tänne linnoitukseen. Nyt ei saa ainoatakaan kiveä heittää pois tarpeettomasti, sillä jos vaan meidän tornimme tulee taistelun keskustaksi, niin puolustajat tarvitsevat linkokiviä".
Muutamat erakot kuulivat nämät sanat, ja kun sotahuuto sekä tappelun pauhina lähenemistään läheni, ja toinen toisti toiselle, että heidän pakopaikkansa oli tuleva taistelun keskustaksi, niin pelon valtaan joutuneet katumuksentekijät lähtivät Paavalin määräämistä vartiopaikoistaan, juoksivat, Aleksandrialaisen ankaroista käskyistä huolimatta, sinne tänne, ja useimmat yhdistyivät vanhoihin ja heikkoihin, joiden kiitosvirret muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä enemmän vaara läheni.
Kovimmalla äänellä suuri Sailainen Orion vaikeroitsi ja huusi kohottaen kätensä korkealle: