"He vetäytyivät tuonne rotkoon, jonka kautta tie kulkee tänne", hän vastasi. "Mutta katsos nyt näitä pakanoita! Herra olkoon meille armollinen! He kiipeävät vuoren kuvetta ylös, niinkuin tikat pitkin puunrunkoja".
"Kivihin käsiksi!" Agapito huusi säihkyvin silmin vieressänsä seisoville katumuksentekijöille. "Kuinka käypi tuolla toisella puolen muuria? Kuuletteko? Niin! Se oli roomalainen sotatorvi. Urhoutta, veljet, keisarin sotamiehet suojelevat linnoituksen heikompaa puolta. Mutta entäs täällä! Näettekö tuolla vuoren halkeamassa alastomia olentoja? Tänne kiven lohkareita! Ponnista hartioillasi voimakkaasti sitä vastaan, Orion! Tempaise vielä kerta, Salatiel! Nyt se irtaantui, tuolla se vierii alas! Kunhan ei se vaan jäisi tuohon rakoon riippumaan! Ei! Jumalan kiitos, sen vauhti kasvaa. Kas, se oli hyppäys! Ja nyt! Kuusi Herran vihollista yhdellä iskulla kuoletettu".
"Tuolla toisella puolen näen vielä kolme", Orion huusi. "Tule tänne,
Damiano, auttamaan minua!"
Hän, jota huudettiin, ja monta muuta hänen kanssansa syöksyi esiin, ja ensimmäinen menestynyt yritys rohkaisi niin pian ja ihmeellisesti katumuksentekijöiden mieltä, että piispan kävi vaikeaksi hillitä heidän intoansa ja saada heitä säästäväisesti pitelemään kalliita ampumavarojansa.
Sillä aikaa kuin Agapiton johdolla kivi kiven perästä vieritettiin ryhmyistä vuorenrinnettä kiipeävien Blemmyiläisten päälle, sillä aikaa Paavali istui sairaan vieressä katsellen maahan.
"Etkö sinä auta heitä?" Stephano kysyi.
"Agapito on oikeassa", Aleksandrialainen vastasi. "Minulla on paljo katumista, ja taistelu tuottaa huvia. Ja minä tunnen, kuinka suurta se tuottaa, siitä tuskasta, jonka paikallani oleminen minussa vaikuttaa. Sinua piispa on ystävällisesti siunannut".
"Minä olen lähellä päämäärääni", Stephano sanoi huoaten, "ja hän lupaa minulle taivaan, jos sydämestäni annan anteeksi hänellekin, joka varasti minun vaimoni. Se olkoon hänelle anteeksi annettu, kaikki olkoon hänelle anteeksi annettu, ja kaikki hänen yrityksensä menestykööt, älköötkä rauetko tyhjiin! Koetappas vain, kuinka sydämeni sykkii; vielä kerran se ponnistaa voimiansa, ennenkuin se kokonaan lakkaa tykyttämästä. Kun kuolen, niin toimita Hermaan suhteen kaikki, mitä minä olen sinulle sanonut, ja siunaa häntä tuhannen tuhansin kerroin minun ja hänen äitinsä nimessä. Älä sano hänelle milloinkaan, että hänen äitinsä heikkouden hetkenä seurasi tuota konnaa, tuota miestä, tuota onnetonta tarkoitan, jolle minä annan kaiken anteeksi Anna Hermaalle tämä sormus, ja sen sekä kirjeen avulla, jonka löydät luolastani vuoteeni ruohojen alta, otetaan hän vastaan setänsä luona ja saa paikan sotajoukossa, johon hänellä on oikeus, sillä minun veljeni on keisarin suosiossa. Kuuleppas, kuinka Agapito rohkaisee meikäläisiä. He taistelevat siellä urhoollisesti! Sehän oli roomalaisen sotatorven ääni. Ota vaari, nyt manippeli asettuu linnoitukseen, ja he ampuvat täältä pakanoita. Jos he tulevat, niin vie minut torniin. Minä olen heikko ja tahtoisin vielä kerran koota ajatuksiani ja rukoilla, että voisin antaa sille miehelle anteeksi sydämestäni, enkä ainoastaan huulillani".
"Katso, tuolla alhaalla Roomalaiset tulevat!" Paavali keskeytti sairasta.
Sitten hän huusi sinne: "Tulkaa täältä ylös, täältä! Enemmän vasemmalla portaat ovat!"