"Täällä ollaan", vastasi räikeä ääni.
"Jääkää te, miehet, seisomaan tähän ulkonevaan osaan ja pitäkää linnoitusta silmällä. Jos vaara uhkaa, niin kutsukaa minua torventoitotuksella. Minä kiipeän ylös, sillä tornin huipulta voi nähdä, minne ne koirat ovat joutuneet".
Näitä sanoja lausuttaessa Stephano oli kuunnellen katsellut alaspäin. Kun sitten muutamia minuutteja jäljemmin Gallialainen kiipesi muurille ja huusi linnoitukseen: "Onko siellä ketään, joka ojentaisi minulle kätensä?" niin sairas kääntyi Paavaliin ja sanoi: "Nosta ja tue minua pian!"
Stephano nousi pystyyn niin keveästi, että se ihmetytti Aleksandrialaista, kumartui muurin yli centurionia kohti, joka oli päässyt muurin vastaiselle puolelle, katsoi suurimmalla mielenkiihkeydellä häntä kasvoihin, värähti kauhistuksesta ja ojensi hänelle tueksi laihan kätensä, pannen viimeisetkin voimansa liikkeelle.
"Serviano!" huusi centurio, jota tämä kohtaus tämmöisessä paikassa kovin kauhistutti ja joka tuijottaen milloin vanhukseen, milloin Paavaliin yritti suurella vaivalla jälleen päästä suunnillensa.
Ei kukaan heistä voinut lausua sanaakaan; mutta Stephanon silmät olivat luodut Gallialaisen kasvonjuonteihin, ja jota kauvemmin hän häntä katseli, sitä syvemmälle hänen poskensa vaipuivat ja sitä enemmän hänen huulensa vaalenivat. Samalla hän piti yhä vielä kättänsä kurotettuna Gallialaista kohti, kenties anteeksi antamisensa merkiksi.
Niin kului pitkällinen minuutti.
Silloin Phoebicio muisti kiipeevänsä muurille keisarin palveluksessa, polki jalkaa itsehensä suuttuneena ja tarttui kiivaasti ukon käteen. Mutta tuskin tämä tunsi Gallialaisen sormien koskettavan kättänsä, niin hän säpsähti ikäänkuin ukonnuolen iskemänä ja syöksyi käheästi huutaen muurin syrjällä riippuvan verivihollisensa päälle.
Paavali katseli kauhistuneena hirveitä tapahtumia ja huusi kovaa, innokkaasti sekä vaativasti:
"Päästä hänet irti, anna hänelle anteeksi, jotta taivas antaisi sinulle anteeksi".