"Mitä taivaasta, mitä anteeksi-antamisesta!" vanhus kirkaisi.
"Kirottu olkoon hän!"
Ennenkuin Aleksandrialainen ehti estää, myötivät irtanaiset kivet, joiden päällä nämät viholliset huohottaen ottelivat, ja molemmat syöksyivät vierivien kivien kanssa alas syvyyteen.
Paavali huokasi sydämensä pohjasta ja jupisi, kuumien kyynelten vieriessä hänen poskilleen:
"Hänkin taisteli, ja hänkin turhaan kilvoitteli".
YHDESKOLMATTA LUKU.
Taistelu oli loppunut, ja pyhän vuoren taakse mailleen menevä aurinko oli valaissut monen Blemmyiläisen ruumiin.
Tähdet tuikkivat jo kirkkaalta taivaalta kosteikon yli.
Kirkosta kaikui ylistyslauluja, ja sen vieressä mäen alla, jonka rinteelle se oli rakennettu, paloi tulisoittoja, luoden punertavan valonsa paaririville, joilla pakanoita vastaan taistellessaan kaatuneet urhot lepäsivät viheriäin palmun-oksain peitossa.
Jo vaikeni ylistyslaulu, Herran huoneen ovet aukenivat, ja Agapito vei seurakuntansa kuolleiden luo.
Äänetönnä seurakunta kokoontui puolipiiriin, kangistuneiden veljiensä ympärille ja kuunteli siunausta, jonka heidän paimenensa lausui näille jaloille uhreille, jotka pakanoita vastaan taistellessaan olivat verensä vuodattaneet.