Mies ja nuorukainen astuivat yhdessä kartanolle. Hennaan katse lensi väkisinkin siihen ikkunaan, jossa hän oli monesti nähnyt Sironan, ja hän sanoi viitaten centurionin huonetta: "Hänkin on kaatunut!"
Pietari nyökäytti päätänsä ja avasi huoneensa oven. Valaistussa esihuoneessa Dorothea rouva tuli heitä vastaan ja kysyi hätäisesti: "Eikö vielä mitään Polykarposta?"
Hänen miehensä pudisti kieltäen päätänsä, mutta Dorothea virkkoi: "Kuinka se olisikaan mahdollista! Hän ei kirjoita ennenkuin Klysmasta taikka ehkäpä vasta Aleksandriasta".
"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi katsoen maahan. Sitten hän kääntyi Hermaan puoleen ja vei hänet puolisonsa luokse.
Dorothea otti nuorukaisen vastaan lämpimällä osanotolla. Hän oli kuullut, että hänen isänsä oli kuollut, ja kuinka kiitettävällä tavalla hän itse oli kunnostanut itseänsä.
Illallis-ateria oli valmis, ja Hermas kutsuttiin siihen osaa ottamaan.
Emäntä antoi tyttärelleen merkin, että hän pitäisi vieraasta huolta, mutta Pietari pidätti Marthanaa sanoen: "Hermas asettukoon Antonion sijalle. Hänellä on vielä tekemistä muutamien työmiesten kanssa. Missä Jethro viipyy talon orjien kanssa?"
"He ovat jo syöneet", Dorothea sanoi.
Molemmat aviopuolisot katsoivat toisiinsa, ja Pietari sanoi sumeamielisesti hymyillen: "He ovat, luulen ma, vuorella".
Dorothea pyyhki kyyneleen silmästään ja vastasi: "Ja siellä he varmaan kohtaavat Antonion. Jospa he löytäisivät Polykarpon! Ja kuitenkin, en sano tätä vain lohduttaakseni sinua, on varmaankin todennäköisintä, ett'ei häntä vuoren solissa ole onnettomuus kohdannut, vaan että hän on mennyt Aleksandriaan päin, paetaksensa muistoja, jotka häntä täällä joka askeleella vainoten seuraavat. Eikö tuolla ovea avattu?"