"Sinä puhut vanhemmalle miehelle", Pietari keskeytti suuttuneena nuorukaisen kiivaan puheen. "Ystäväsi tunnusti omalla suullaan…"
"Siis hän on valhetellut pelkästä hyvyydestä", Hermas puuttui senaattorin puheesen. "Lammasnahka, jonka Gallialainen löysi, on minun. Minä olin mennyt noutamaan viiniä isälleni Sironalta, ja sill'aikaa kuin hänen miehensä oli uhraamassa Mithraalle, hän salli minun pukea ylleni centurionin asun. Kun mies sitten arvaamatta tuli kotia, niin minä hyppäsin kadulle ja unhotin tuon onnettoman nahan. Paetessani Paavali tapasi minut ja sanoi saattavansa kaikki hyväksi sekä lähetti minut pois, astuakseen minun sijaani ja säästääksensä isältä suurta kärsimistä. Katso vaan, Dorothea, nuhtelevasti minuun, sillä hullumaisessa kevytmielisyydessä minä tuona yönä hiivin Galliattaren luo; mutta isäni muiston kautta, isäni, jonka taivas vasta tänään on minulta temmannut, minä vannon, että Sirona vain leikitteli kanssani, niinkuin lapsellisen pojan kanssa, ja ett'ei hän sallinut minun edes painaa huuliani hänen kauniisin kultakutriinsa. Niin totta, kuin toivon itsestäni sotilaan sukeutuvan, ja niin varmaan, kuin isäni sielu kuulee, mitä sanon: rikosta, johon Paavali tekeysi syypääksi, ei ole milloinkaan tehty, ja jos te olette Sironaa tuominneet, niin olette tehneet väärin vaimo raukalle, sillä eipä minun tähteni, ja vielä vähemmän Paavalin tähden, hän ole luopunut uskollisuudestaan puolisoansa kohtaan!"
Dorothea ja Pietari loivat toisiinsa paljoa sanovan silmäyksen, ja edellinen lausui: "Miksi meidän piti tätä kuulla vieraan suusta? Kummalliselta se kuuluu ja kuitenkin asia on niin yksinkertainen! Niin, mieheni, pikemmin meidän olisi pitänyt aavistaa jotakin sentapaista, kuin epäillä Sironaa. Tosin minusta näytti alussakin mahdottomalta, että tuo kaunis vaimo, jota aivan toisenlaiset miehet tavoittelivat, olisi tälle kummalliselle kerjäläiselle…"
"Kuinka suuri vääryys on mies raukalle tapahtunut!" Pietari huusi. "Jos hän olisi kerskannut jostakin hyvästä työstä, niin varmaankaan emme olisi olleet niin kerkeät uskomaan häntä".
"Sen tähden saammekin kärsiä kovan rankaistuksen", Dorothea huokasi, "ja minun sydämeni vuotaa verta. Miks'et kääntynyt meidän puoleemme, Hermas, viiniä tarvitessasi? Kuinka paljon tuskaa olisikaan siten vältetty!"
Nuorukainen loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mutta pian hän kavahti seisaalleen ja sanoi vilkkaasti: "Sallikaa minun mennä etsimään Paavali raukkaa. Minä kiitän teitä hyvyydestänne; en saata olla täällä enää: minun on meneminen vuorelle!"
Ei senaattori eikä hänen vaimonsa pidättäneet häntä, ja kun kartanon portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, niin syvä hiljaisuus alkoi vallita Pietarin asuinhuoneessa.
Dorothea nojasi syvälle taaksepäin, istuimessansa istuen, ja katseli helmaansa, ja viljavat kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa myöten; Marthana piti kiinni hänen kädestään ja silitteli sitä vienosti, ja senaattori oli astunut ikkunan ääreen ja katseli raskaasti hengittäen ulos pimeälle kartanolle.
Huoli painoi raskaalla lyijykuormallaan sydämiä. Kaikki oli ääneti avarassa huoneessa; ainoasti silloin tällöin kuului itkijävaimojen parvesta, jotka ympäröitsivät kaatuneita Pharanilaisia, äänekäs, pitkittyvä tuskanhuuto läpi hiljaisen yö-ilman ja avatun akkunan kautta. Olipa se raskas hetki, hyödyttömistä, hiljaisista itsesyytöksistä, huolista ja lyhyistä rukouksista rikas, mutta toivosta ja lohdutuksesta köyhä hetki.
Jopa Pietari huoahti tuskallisesti, ja Dorothea nousi lähetäkseen puolisoansa ja lausuakseen hänelle jonkun hyvän ja rohkaisevan sanan.