"Minä se olen, Pietari, minä, Sirona".
Tuskin olivat nämät sanat täristen tunkeutuneet yön hiljaisuuden läpi, kun Marthana riuhtaisihen irti isästänsä, joka oli laskenut kätensä hänen hartioillensa, ja syöksähti ovesta ulos ja portaita pitkin alas portille.
"Sirona, rakas Sirona raukka", tyttö huusi työntäessänsä salpaa sivulle, ja kun portti oli auennut ja Galliatar astunut pihaan, niin Marthana riensi hänen kaulaansa, suuteli ja hyväili häntä, aivan kuin Sirona olisi ollut hänen kadonnut ja jälleen löydetty sisarensa. Sitten hän tarttui Sironan käteen, sallimatta hänen sanaakaan lausua, ja vei hänet muassaan portaita myöten ylös asuinhuoneesen, huudahdellen hänelle hyväilysanoja ja huolimatta hänen heikosta vastustelemisestaan.
Pietari ja Dorothea astuivat kynnyksellä häntä vastaan, ja jälkimmäinen painoi hänet rintaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: "Vaimo raukka; me tiedämme tehneemme sinulle vääryyttä, ja tahdomme koettaa sitä sovittaa".
Senaattorikin oli astunut häntä kohden, tarttunut hänen käteensä ja liitti puolisonsa tervehdykseen omansa lämpimästi, mutta yksitotisesti, sillä hän ei tietänyt, oliko Sirona saanut tietoa puolisonsa kuolemasta. Sirona ei saanut suustansa sanaakaan vastaukseksi.
Astuessaan vuorta alas ja harhaellessaan pimeässä hän oli odottanut, että hän huonona ihmisenä syöstäisiin pois. Hänen sandaalinsa olivat terävissä kallioissa revenneet ja roikkuivat repaleisina hänen verisissä jaloissansa, yön tuuli oli pörröittänyt hänen hiuksensa hajalle, ja hänen valkea päällyshameensa oli rikkinäisen kerjäläispuvun kaltainen, sillä hän oli siitä leikannut kappaleita siteiksi Polykarpon haavalle. Jo useita tunteja sitten hän oli lähtenyt potilaansa luota tuskissaan hänestä ja murheissaan siitä tylystä kohtelusta, jota hän hänen vanhemmiltansa odotti. Kuinka hänen kätensä vapisi, kun hän, peläten Pietaria ja Dorotheaa, löi rautaisella kolkuttimella senaattorin porttia; ja täällä hänelle aukeni isän, äidin ja sisaren syli, ja ystävällinen koti viittasi häntä jälleen luoksensa!
Ääretöin mielenliikutus, määrätön kiitollisuuden tunne täytti hänen sydämensä ja sielunsa, ja ääneensä itkien hän painoi ristiin pannut kätensä rintaansa.
Mutta vain muutamaksi hetkiseksi hän antautui tämän riemullisen tunteen nautintoon, sillä eihän hänellä ollut ilman Polykarpoa mitään onnea ja hänenhän tähtensä hän oli lähtenyt tälle vaaralliselle, öiselle matkallensa.
Marthana oli jälleen lempeästi lähestynyt häntä; mutta tämä työnsi hänet ystävällisesti takaisin ja sanoi: "Älä nyt, tyttöseni. Minä olen turhaan kuluttanut jo yhden tunnin, harhaellessani vuoren solissa. Valmistaudu, Pietari, heti seuraamaan minua vuorelle, sillä, — älä vaan kauhistu, Dorothea; Paavali on sanonut, että suurin vaara on jo ohitse, ja jos Polykarpo…"
"Jumalan nimessä, tiedätkö, missä hän on?" Dorothea huudahti, ja hänen poskensa punastuivat, jota vastoin Pietari vaaleni, kun hän vaimoansa keskeyttäen kysyi tuskallisessa mielenjännityksessä: "Missä Polykarpo on ja kuinka hänen on laitansa?"