"Olkaa valmiit kuulemaan ikäviä seikkoja", Sirona vastasi ja katseli aviopuolisoita tuskallisesti ja surullisesti, ikäänkuin hänen tarvitsisi puolustella itseänsä siitä, että hänen täytyi ilmoittaa heille paha sanoma. "Polykarpo on loukannut päänsä, langetessaan terävään kiveen. Paavali toi hänet tänä aamuna, ennenkuin hän lähti Blemmyiläisiä vastaan, minun hoidettavakseni. Minä olen ahkeraan vilvoittanut hänen haavaansa, ja puolipäivän aikaan hän avasi silmänsä ja tunsi minut ja sanoi myöskin, että te olette hänestä huolissanne. Auringon laskettua hän nukahti, mutta hän ei kuitenkaan ole päässyt kuumeesta, ja heti kun Paavali palasi, niin minä läksin rauhoittamaan teitä ja pyytämään teiltä virvoittavaa juomaa, sillä minun täytyy heti lähteä takaisin hänen luoksensa".
Syvä sääliväisyyden tunne kuului Sironan äänen vienosta soinnusta hänen tätä kertoessaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hänen ilmoittaessaan vanhemmille, mikä heidän poikaansa oli kohdannut.
Pietari ja Dorothea kuuntelivat häntä, kuin laulajaa, joka surupuvussa, harsuun peitetyn kanteleensa ääressä laulaa laulun jälleen-tapaamisesta ja toivosta.
"Riennä, riennä, Marthana!" Dorothea huusi innokkaasti ja hehkuvin silmin, ennenkuin Sirona oli puhunut loppuun. "Tuo kiireesti tänne vasu sekä haavansiteet. Kuumejuoman minä valmistan itse".
Pietari lähestyi Galliatarta ja kysyi häneltä hiljaa: "Eikö todellakaan asian laita ole huonompi, kuin sinä olet kertonut? Hän elää siis ja Paavali…"
"Paavali sanoo", Sirona keskeytti häntä, "että sairas muutamassa viikossa paranee, jos häntä hyvin hoidetaan".
"Saatatko sinä viedä minut hänen luoksensa?"
"Voi minua!" Galliatar huusi ja löi kädellänsä otsaansa. "Minun ei suinkaan onnistuisi löytää tietä takaisin, sillä minä en ole pannut mitään merkkiä mieleeni. Mutta odotappas! Ennen meitä on eräs memphiläinen katumuksentekijä, joka muutamia viikkoja sitten kuoli…"
"Vanha Serapionko?" senaattori kysyi.
"Se oli hänen nimensä!" Sirona huudahti. "Tiedätkös, missä hänen luolansa on?"