Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä saavuttamatta.
"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"
Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.
Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan miehen käsivarsi alkoi väsyä.
Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.
Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.
Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen monta seppelettä:
"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta, minä osaan palmuun!"
Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut, tärähti, ja Hermas riemuitsi:
"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole kuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!"