Näin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla vuorta myöten alas kosteikkoon.
Niinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,
Paavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.
Hämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi tutustuminen aivan outoon maailmaan.
Kirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän tempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut jäsenensä.
Hetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti tuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri hänen partaansa.
"Mitä minä olen sanonut?" hän jupisi itsekseen. "Jokainen pisara vanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri, minä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä olen ja pahempi kuin Saulus!"
Näin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon ja alkoi rukoilla.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas miekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi verta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja tuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan auringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että monta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi häntä piispa Agapiton johtamina.
Pyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen hurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen taaksensa polvilleen.
Kun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja hämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa, suudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi: