"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies, joka tuntee arvonsa".
Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen sanoja.
Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".
Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu sanaakaan.
Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa kohti katselivat länteen päin.
Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja. Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa orvokinsinessä.
Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista hiljaisuutta.
Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.
Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä takaisin luolaan".
Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen vuoteellensa.