"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut, mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin öittesi levon".
"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä. "GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja oman lapsensa".
"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme, ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen, hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa, enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin! Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista, Paavali?"
"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää; mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".
Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.
Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle, sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.
"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä, olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät kovin kalpealta ja valvoneelta".
"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella. Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään, sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen sallinut sulkeutua.
Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.
Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin valui viidestä haavasta.