Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.
Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.
"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano virkkoi.
"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.
"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua. "Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"
"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään tuijottavin katsein.
Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa janoaan.
Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"
Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo paastonnut aina siitä — siitä — mutta sehän on saman tekevä. Ole ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".
Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin, nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin avaruuteen, kertoa: