"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.
"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan, mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!
"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan, mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja oli tältä kavaltanut paljon rahaa.
"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen, sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta, jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.
"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.
"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.
"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.
"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille, joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.
"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa. Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi kuin kenenkään muun naisen'.