Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut polvilleen.
Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen virkoamaan.
Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut tätä poikaa kohtaan".
Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.
Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun jo ilman sinun avuttasikin".
Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon kirkossa rukoillaksensa.
KAHDEKSAS LUKU.
Oli ihana, virkistävä ilta.
Täysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja loi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei ollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää huntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se saattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.