Myöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki liha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen tulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli puutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut hedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia makeisia.
Pietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja omaistensakin kanssa vaan vähän.
Dorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat muodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka hän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa ajattelematta.
Ateria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä kysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.
Ei kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut merkin siihen.
Rauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen levottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle jääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä nopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.
Hän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.
"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle ja löytävä minut täältä näitten keskeltä", hän ajatteli ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja loi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä muihin orjiin.
Mutta Hermas ei tullut.
Mirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.