"Annappas minun katsoa avainta", keskeytti häntä Paavali. "Kuinka suuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee tahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy keino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä lähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien itse avaimen senaattorille".
Portinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon, pyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään senaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.
Hän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: "Hän paastoo ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä vähimmin tahdomme".
Tämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan paistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.
Orjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.
Pietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan puoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja heidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut heidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia perheen täysikasvaneita lapsia varten.
Orjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat kahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he kourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.
Kunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin murrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut lampaan paistin.
Selän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen omaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti lihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.
Tosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun toverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut valittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän herransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään puhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.