Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima vietteli häntä hänen luoksensa.
Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.
Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin, että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä. Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti valaisi häntä.
"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.
Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.
Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"
Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä sinua; tule likemmäksi".
Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan etehen.
Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.
Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän enemmän viiniä.