Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.
Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla, ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet luvattomista seikoista.
"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.
Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja alakuloisena:
"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"
Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".
Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.
Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.
Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.
Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".