Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.
"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä he yhdessä toimittavat".
Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien asuntoon päin.
Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse, ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.
Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera kadunpuoleiseen saliin.
Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.
Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni, mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion tuoneessa, jossa he molemmat olivat.
Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän kuuli Sironan heleästi nauravan.
Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.
Hän nauroi taas!