Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?
Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?
Varmaankin, varmaankin!
Eikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän tuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti hänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.
Kylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui paksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova tuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.
Vähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta, josta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta enää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion, Sironan puolison luo.
Gelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle rientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä kivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä maahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen pakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona oli kuullut paimentytön huudon. "Mitä se oli?" hän kysyi pelästyen nuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi hänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään kömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.
"Jokin pöllö huusi", Hermas vastasi. "Isäni täytyy minulle vihdoinkin sanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon, tuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon taistella puolestasi sotilaittesi joukossa".
"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen", Sirona huudahti.
"Jos se on totta", Hermas vastasi, "niin näytä se todeksi ja suo minun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille kutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja loistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet suo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi ja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan voimiani".