Nainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota hän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä siitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen ja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että hän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä tyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen sydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa, mutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen kuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen sydämestä itsestään.
Ei kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä, että Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.
Hän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi jokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa ystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.
Ja silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa unhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka vaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä hänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on rakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun Hermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa, niin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat hänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa kaukana olevat omat sisarensa.
Hän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi puhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä juolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä asuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika, joka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä, että minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti silmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä huulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti pois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään hänen kätensä.
Hän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen tottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet asuinhuoneesen.
Pöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen kirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet, kypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio ennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa Leijonan arvon mukaiseen pukuun.
Lampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän tällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin hänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja uudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen hänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän taakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä kilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä hänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta käytöksestään.
Naissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä suusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan uskaltamatta vastata hänelle mitään.
Galliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.